torstai 27. kesäkuuta 2013

Mörköjuttuja

Hevosen elämään kuuluu laidunleikkien, tätien ja namien lisäksi myös vaarallisia asioita, joita Eerokin on joutunut kohtaamaan. Koska varsat oppivat lähes kaiken emäänsä matkimalla ja minä itse olen onneksi melko rohkea ja tyyni, Eero oppii minun esimerkistäni suhtautumaan uusiin ja pelottaviin asioihin suhteellisen rauhallisesti. Ihan kaikilta kauhistuttavilta asioilta ei kuitenkaan voi välttyä ja siksi onkin tärkeä oppia luovimaan niiden kanssa.
Maailman pelottavin asia on tietysti gepardileijonat, jotka voivat vaania missä tahansa. Gepardileijonien levinneisyysalue maapallolla on täsmälleen sama kuin hevosten. Elinympäristöinään ne suosivat tallien läheisyydessä olevia pusikoita, kivikoita, kasoja, ojia ja kaikenlaisia rakennelmia. Tavallista pienikokoisemmat yksilöt pesivät myös postilaatikoissa. Gepardileijonat voivat äännellä esimerkiksi rapisemalla, kahisemalla, rämisemällä tai paukkumalla.
Ihmiset eivät usko gepardileijonien olemassaoloon lainkaan. Se johtuu ihmisten puutteellisista aistitoiminnoista. He eivät kykene erottamaan esimerkiksi kiven takana väijyvää gepardileijonaa kivestä. Tai puskassa piileskelevää yksilöä puskasta. Ihmiset myös kuvittelevat gepardileijonan tuottamien äänien olevan muita luonnonääniä eivätkä ymmärrä olla varuillaan. Siksi meillä hevosilla onkin tärkeä tehtävä pelastaa ihmiset gepardileijonien hyökkäyksiltä. Luultavasti ilman hevosia koko ihmislaji olisi jo kuollut sukupuuttoon gepardileijonien saalistamana.
Gepardileijoniin törmää useimmiten maastoratsastuksella. Mutta on myös tavallista, että ne tulevat vaanimaan hevosia kilpailuihin tai muihin tärkeisiin esiintymistilanteisiin. Esimerkiksi kilpailuareenojen tuomariautot, kukkakoristeet ja erikoiset esteet ovat gepardileijonille mieluisia piilopaikkoja. Tämä johtuu siitä, että gepardileijonat haistavat hevosten ja varsinkin ihmisten jännittyneisyyden ja hyökkäävät juuri haavoittuvaisimmalla hetkellä. Siispä olenkin opettanut Eerolle, että paras keino välttyä gepardileijonien iskuilta onkin pysytellä täysin rentona. Esimerkiksi laitumella gepardileijonat ahdistelevat hyvin harvoin.
Ihminen ei huomaa gepardileijonaa
Intialaista taidetta n. 1650
Laitumella riesana ovat sen sijaan sähköpeikot. Ne vaanivat laitumien ja tarhojen aitojen välittömässä läheisyydessä. Jos aitaan koskee, sähköpeikot hyökkäävät heti. Sen takia ei kannata kurkotella liian pitkälle aidan alle tai väliin, vaikka siellä kasvaisi kuinka herkullisia ruohotuppoja. Sähköpeikkojen väijytyksen kuitenkin tunnistaa naksuvasta äänestä. Eli jos aitaa lähestyessä ei kuulu yhtään naksunaa, voi ottaa hiukan riskejä ja kurkotella tavallista pidemmälle. Ihmisillä puolestaan on yliluonnolliselta vaikuttava kyky käsitellä sähköpeikkoja. He pystyvät avaamaan ja sulkemaan laitumen portit ilman sähköpeikkojen hyökkäystä. Hevosetkin voivat ihmisten kanssa kulkea porteista turvallisesti, mutta silloin on suotavaa pysyä riittävän lähellä ihmistä eikä rynniä mihinkään.
Sähköpeikkojen hyökkäys ei kuitenkaan onneksi ole hengenvaarallinen vaan ainoastaan epämukava. Se tuntuu vähän samalta kuin oikein kova nipistely tai kevyt piiskaaminen. Jotkut hevoset eivät edes kovasti välitä siitä vaan saattavat ehdoin tahdoin uhmata sähköpeikkoja ja kaataa aidat. Hurjaa. Minä olen kyllä sähköpeikkojen suhteen sitä mieltä, että on parempi pysyä hyvin varuillaan ja kaukana aidoista.
Eero on joutunut sähköpeikkojen iskujen kohteeksi pariin otteeseen ja hänkin on alkanut osoittaa asiaankuuluvaa kunnioitusta niitä kohtaan. Ihan pikkuvarsana hän otti aitanarun suuhunsa, jolloin sähköpeikko tietenkin pääsi hyökkäämään. Kaiken lisäksi Eero ei edes heti hoksannut aidan ja sähköpeikon syy–seuraussuhdetta. Siksi hän kokeili aidan syömistä moneen kertaan ennen kuin käsitti, ettei sähköpeikkoja todellakaan kannata yllyttää.
Toisen kerran Eero jäi sähköpeikkojen kynsiin pari päivää sitten. Tädit päättivät kokeilla Eeron jättämistä laitumelle ilman minua. Minä lähdin vanhemman tädin kanssa ulos muina tammoina, koska aidan ulkopuolella oli tosi herkullista puna-apilaa. Eerokin jäi nuoremman tädin kanssa sisälle ihan tyynesti. Mutta sitten pieni punainen tamma oli tosi hiilenä ötököihin, halusi sisälle ja tuli myös siihen portille tungeksimaan. Hän alkoi ahdistaa Eeroa tosi lähelle aitaa. Naps! Sähköpeikko osui Eeroon. Eero joutui paniikkiin ja rynni porttilangoista läpi. Silloin sähköpeikot tietysti saivat hänestä entistä paremman otteen. Naps, naps, naps!
Tässä oli kuitenkin paljon onnea matkassa. Onneksi täysihoitolan isäntä sattui paikalle ja sai Eeron heti kiinni nuoremman tädin kanssa. Onneksi isäntä oli niin kiltti, että korjasi Eeron tuhoamat porttilangat. Onneksi minä pysyin täysin rauhallisena enkä oikeastaan huomannut koko tapahtumaa, koska olin niin keskittynyt apiloihin. Ja onneksi myös tädit oppivat tästä jotain. Seuraavalla kerralla he aikovat kokeilla Eeron jättämistä yksin keskellä päivää, jolloin kenelläkään ei ole niin kiire suojaan ötököiltä. He myös pitävät visusti huolen, että Eero on silloin keskellä laidunta sähköpeikkojen ulottumattomissa. Eiköhän se ensi kerralla suju.

2 kommenttia:

  1. Meilläkin alussa Taavi -varsamme hieman noita sähkölankoja testaili... On nyt säilyttänyt sopivan etäisyyden sähköpeikkoihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sähköpeikkoja kannattaa kunnioittaa.
      Uusilla harjoituskerroilla Eero jäi laitumelle ihan kiltisti odottamaan nuoremman tädin kanssa, kun Sävy kävi kävelemässä pienen lenkin. Sävy ei yhtään huudellut perään eikä juuri Eerokaan. Eniten ääntä piti pikkumusta, joka jäi portille hirnumaan ja juoksi vastaan, kun Sävy tuli takaisin :)

      Poista