Lauma

Me hevoset olemme laumaeläimiä. Haluamme pysyä kosketusetäisyydellä toisista hevosista. Lauma tarjoaa turvaa gepardileijonien, heiluvien pressujen, postilaatikoiden ja monien muiden hirvitysten varalta. Ilman kaveria joudumme olemaan jatkuvasti varuillamme sekä saamme stressin ja pahimmillaan mahahaavan. Nykyään ihmiset usein pelkäävät hevosten loukkaavan itsensä tarhakaverien kanssa ja pitävät hevosia sen tähden tarhoissa yksinään. Tilanne on vähän kuin lähtisi sutta pakoon ja saisi karhun vastaansa.

Niin kuin olen jo kertonut minulla on tällä hetkellä toinen tamma kaverina. Myöhemmin keväällä ja kesällä kun minun ja muiden tammojen mahatyypit eli varsat ovat tulleet ulos, pääsemme isoon laumaan. Varsat saavat leikkiä keskenään ja me tammatkin pääsemme vähän helpommalla.

Muutenkin olen melkein koko elämäni saanut olla isommassa tai pienemmässä laumassa. Yleensä olen aina lauman arvojärjestyksenä viimeisenä eli joudun väistämään toisia esimerkiksi heinäkasalta. Tätieni mielestä se ei ole yhtään pahitteeksi linjoilleni. Eikä se kyllä minuakaan haittaa. Jos toiset komentelevat, siirryn syrjään ja ehkä vähän nakkelen niskojani ja yritän sitten myöhemmin uudestaan. On parempi olla laumassa viimeisenä kuin pedon kynsissä ensimmäisenä.

Hännillä

Ihmiset eivät aina ymmärrä olevansa ihan yhtä laumaeläimiä kuin hevosetkin vaan kuvittelevat olevansa yksilöitä. He luulevat tekevänsä itsenäisiä päätöksiä asioista ja kulkevansa omia polkujaan, vaikka aika usein he toimivat juuri niin kuin ihmislauma odottaa heidän toimivan. Kuuluminen laumaan on ihmisille ihan samanlainen perustarve kuin hevosille, ja lauman ulkopuolelle jääminen tuottaa myös heille stressiä ja tuskaa. Sitä sanotaan sosiaaliseksi kivuksi. Sosiaalinen kipu heikentää elämänlaatua ja tuo mukanaan monenlaisia terveysriskejä.

Ihmiset kuitenkin tekevät monista asioista vaikeampia kuin hevoset. Siinä missä hevoselle huonokin lauma on parempi kuin ei laumaa lainkaan, ihminen voi kokea ulkopuolisuutta myös lauman sisällä. Ihmisillä tehdyissä eläinkokeissa onkin todettu, että ihmisten aivojen kipualueet aktivoituvat heidän ollessaan eri mieltä laumansa kanssa. Siksi ihmiset eivät mielellään kyseenalaista laumassaan hyvänä, totena ja kauniina pidettyjä asioita.

Sopu sijaa antaa

 

Lauman tärkeydestä huolimatta sekä hevosten että ihmisten olisi hyvä oppia, että väliaikainen ero laumasta ei ole hengenvaarallista. Hevonen voi pysyä ihan rentona, vaikka jäisikin hetkeksi yksin talliin, tarhaan tai kuljetuskoppiin. Ihmiset taas voivat välttyä monilta hankaluuksilta, kaltoinkohtelulta ja hyväksikäytöltä, jos uskaltavat jättää huonon lauman taakseen.  

Ihmisten kesken on onneksi usein mahdollista valita itselleen sopiva lauma. Jos yhdessä laumassa ei suju, voi etsiä tilalle paremman. Esimerkiksi nuoremmalle tädille on aina löytynyt mieleinen lauma tallilta. Tallilla hänen aivoihinsa ei ole koskaan sattunut, vaikka talleja on ehtinyt olla aika monta.

Tuoreeks, terveeks!

Tänään on ollut palmusunnuntai. Palmusunnuntaita vietetään, koska parituhatta vuotta sitten joku heppu hyppäsi kouluttamattoman aasinvarsan selkään ja ratsasti sillä ihan kylmiltään palmunlehvillä huitovien ihmisjoukkojen sekaan. Siihen ei ihan kuka tahansa olisi pystynyt, joten hepun on täytynyt olla melkoinen hevoskuiskaaja. Ei ihme, että hänestä puhutaan vieläkin!

Fresco Assisissa, Pietro Lorenzetti 1320

Täälläpäin aaseja on harvemmassa, joten täti ratsasti ihan tavallisesti minulla. Koska palmujakaan ei näillä leveysasteilla juuri ole, palmusunnuntaina virvotaan pajunoksilla. Virpomisella on haluttu toivottaa onnea, terveyttä, vaurautta ja siunausta seuraavaksi vuodeksi. Vanhaan karjalaiseen perinteeseen on kuulunut myös hevosten virpominen.

Minullekin varmaan haluttiin toivotella hyvää vointia ja varsaonnea, koska pihalla monta tätiä tuli pyörimään mahani ympärille. Aurinko paistoi lämpimästi ja oli mukavaa. Seisoin siinä monta minuuttia. Omien tätieni mukaan se oli luultavasti pisin aika, jonka olen ikinä seisonut paikallani. Vieraat tädit eivät onneksi huitoneet minua millään risuilla, koska olen aika dramaqueen sen suhteen. (Minua ei tarvitse ratsastaessa kuin hipaista raipalla, niin ryntään silmät pyörien pakoon piiskaamista. Koska omat tätini ovat aika sallivaisia ominaispiirteilleni, he eivät yleensä pidä raippaa ollenkaan mukana. Maassa olevat ihmiset voivat ihan varovaisesti käyttää raippaa lähettyvilläni. Silloinkin luulen olevani Metsämäen maalisuoralla, mutten kuitenkaan ole ihan hysteerinen.)

Pajunoksat kyllä kelpaisivat minulle syötäväksi. Nuorempi täti sattui heinäpaalista löytämään vähän mesiangervoa ja toi ne minulle. Siinä minulle tuoreutta ja terveyttä. Ensi vuotta varten nuorempi täti aikoo opetella myös seuraavan virpomislorun:

Mie virvon vihoilla hyvillä,
pajun varvoilla parailla.
Semmoiseksi selvittelen,
että koissansa olisi
oikiana isäntänä,
että tammat varsoja tekisi,
orijoita oivallisii,
vieläpä toivotan todella
vanhat jyvät vakkaseen
jotta rukiitkin rupeisi
kasvamahan aikalailla,
otrat onnella hyvällä,
kaurat kanssa kasvamaan.

Tammojen juttuja

Olen nyt asunut viikon uudessa täysihoitohuoneessani. Minulle on alkanut selvitä, että muuttoon liittyy joku erityinen tammajuttu. Edellisellä käytävällä kaikki muut asukkaat olivat ruunia, mutta nyt olen naistenosastolla. Se on oikeastaan ihan mukavaa. Kuten aikaisemmin kerroin, orit ja ruunat tuntuvat tällä hetkellä ihan tylsiltä. Juuri nyt minusta tuntuu, että tamma ilman oria ei ole yhtään niin kuin piha ilman sadettajaa vaan pikemminkin kuin kala ilman polkupyörää.

Naapurihuoneistoissa asuu minun tarhakaverini ja kaksi tarhanaapuria. Tarhakaveri on musta kaunis puoliveritamma. Mätsäämme hyvin yhteen, koska meillä on samanlaiset tähdet otsalla ja välillä myös samanlaiset loimet eli mekot. Toiset kaksi ovat suomenhevosia, ja hekin ovat mukavia.

Tyttöjen kesken olemme jutelleet maha-asioistamme. Tarhakaverilla ja pienemmällä suomenhevostammalla on ihan samoja tuntemuksia kuin minulla. Mikä sattuma! Lisäksi heillä ja sillä toisellakin suokkitammalla on muutenkin enemmän kokemusta näistä asioista, koska kaikilla on ollut samoja vatsavaivoja aikaisemminkin.

He ovat kertoneet minulle, ettei kyseessä olekaan mikään outo sairaus. Olen helpottunut. Loppujen lopuksi tässä kuulemma käy niin, että vatsaa alkaa ensin vääntää oikein tosi paljon ja sitten se mahatyyppi putkahtaa ulos. Ja kaikkein ihmeellisintä on se, että mahatyyppi onkin siis ihka oikea varsa eli pieni hevonen! Kuulostaa aika uskomattomalta, mutta ehkä se on mahdollista.

Oikeastaan olen edellisessä täysihoitolassa nähnytkin, kun silloinen tarhakaverini varsoi. Se tapahtui iltapäivällä ulkona, vaikka kaveri otettiin sitä varten aina öiksi sisälle. Yleensä varsat syntyvät yöllä, mutta aika usein myös silloin, kun ihmiset sitä vähiten odottavat. Nuorempi täti sattui tulemaan tallille, kun varsa oli noin tunnin ikäinen. En uskaltanut mennä kovin lähelle varsaa, mutta vilkuilin sitä tosi hämmästyneenä.

Nuorempi täti sanoo, ettei ole koskaan nähnyt minua tai ketään muutakaan hevosta yhtä hölmistyneen näköisenä. Leukani oli kuulemma loksahtanut auki melkein polviin saakka ja pääni päällä oli ajatuskupla: ”Voiko noinkin käydä???” Kun sen jälkeen kävin kakalla karsinassa, minun piti varmuuden vuoksi kääntyä tarkistamaan, ettei sieltäkin vain tullut varsaa. En silloin tuntenut olevani yhtään valmis äidiksi. Täti kyllä selitti, ettei se ihan niin yllättäen tapahdu ja että muutenkin varsa ja kakka ovat eri paikoissa back there. Mistä sen niin varmaksi tietää. Nyt joudun entistä suuremmalla syyllä jännittämään, mitä tulee ja milloin tulee. Rankka kevät tiedossa.

Vieläkään en oikein ymmärrä, miten varsa on joutunut mahaan. Täytyy kysellä muilta tammoilta ja pohtia tätä myöhemmin lisää.

Maha vie

Tämä viikonloppu olikin erikoinen. Minä nimittäin muutin täysihoitolassani toiseen rakennukseen ja uuteen huoneistoon.

Eilen nuorempi täti tuli tallille muttei tullutkaan heti hakemaan minua tarhasta, vaikka olin portilla vastassa. Täti antoi vain palan leipää ja meni yksin talliin. Sen jälkeen täti käveli pihalla edestakaisin ja kantoi minun tavaroitani. Kävin moneen kertaan portilla ihmettelemässä, miksei täti tuo niitä suitsia minulle päähän vaan vie ne sinne toiseen talliin. Se oli tosi outoa. (Vaikka olenhan minä tähän ikään oppinut, että ihmisiä saattaa joskus olla vaikea saada kiinni. Silloin kannattaa vain rauhallisesti odottaa, että he lopulta itse tulevat luokse.)

Lopulta täti kuitenkin tuli hakemaan minut ja ajattelin viedä hänet talliin. Mutta täti sanoi, että nyt mennään eri talliin. Samapa tuo. Siellä olikin tosi iso huoneisto ja kasa heinää odottamassa, joten ei paha. Lisäksi siellä oli sellainen vaaleanpunainen suolakivi. Se oli maukkainta suolaa ikinä. Luksussuolan saaminen liittyy jotenkin mahaani, koska ansaitsen nyt kuulemma hiukan tavallista enemmän hemmottelua.

Tänään olin jo ihan kotiutunut uuteen huoneistoon ja osasin viedä nuoremman tädin tarhasta ihan itse oikeaan suuntaan. Muuten kaikki sujui viikonloppuna tavallisesti. Kuljetin nuorempaa tätiä kentällä käynnissä ja ravissa. Olisin mielelläni laukannutkin, mutta täti ei antanut.

Outo juttu kyllä on, etten jaksa juosta yhtään niin pitkään kuin ennen. Muutaman kierroksen jälkeen olen ihan huhhuhhuh. Sitten siirryn itse käyntiin ja pärskin ja venyttelen, eikä täti yhtään pyydä jatkamaan vaan taputtelee ja kehuu vain. Lisäksi tuntuu siltä, että juostessa maha on alkanut viedä minua kaarteissa ihan eri suuntaan kuin tavallisesti. Siihenkin täti sanoo, että ei ole pakko jos ei halua eikä yhtään yritä saada minua taipumaan. Merkillistä.

Kevään merkkejä

Ihmisten mukaan kevät alkaa, kun vuorokauden keskilämpötila nousee yli nollan celsiusasteen. Ihmisten käsityskyky on sen verran hevosia huonompi, että he tarvitsevat avukseen kaikenlaisia mittausvälineitä. Heillä täytyy olla tosi hankalaa, jos eivät itse tiedä niinkin yksinkertaisia asioita kuin mikä vuodenaika on menossa. Huh.

Etelä-Suomessa keskilämpötila nousee plussan puolelle yleensä maaliskuun loppupuolella. Meillä hevosilla kevät on siinä vaiheessa jo pitkällä. Me tiedämme kevään alkavan heti, kun päivä alkaa talvipäivänseisauksen jälkeen pidentyä. Silloin meille alkaa kasvaa uusi kesäkarva talvikarvan juureen, ja vanha talvikarva alkaa pikkuhiljaa irrota. Tänä talvena ensimmäiset karvat irtosivat minusta tapaninpäivänä. Nuorempi täti hämmästeli, miten minun sisäinen kelloni voi olla niin tarkka, että huomaan muutaman minuutin eron valoisuudessa. Mitä ihmettelemistä siinä muka on? Olen joutunut virittämään sisäisen kelloni äärimmilleen, että tiedän olla ruoka-aikaan skarppina.

Muutenkin tiedän vuodenajan täsmällisesti sen mukaan, mitä minun tekee mieleni syödä. Talven selkä on taittunut, kun koivuissa ja pajuissa alkaa mahla virrata ja oksat tuoksuvat nenääni tosi houkuttelevilta. Kun kevät ehtii pidemmälle, etsin lumen alta ensimmäiset ruohonkorret. Kevät on parhaimmillaan voikukka-aikaan. Kun herkuttelen horsman versoilla, pihlajanlehdillä ja mustikanvarvuilla, alkaa olla jo kesä. Keskikesän parasta sesonkiruokaa on apila ja hiirenvirna. Pujot ja ohdakkeet kuuluvat syyskesään, ja ihan kokonaan syksyllä saatan maistella myös kellastuneita saniaisia ja pudonneita vaahteranlehtiä. Ensimmäisten lumisateiden aikaan tiedän, että talvi on alkanut ja että ravintoa ei ehkä löydy kuukausimääriin. Siinä tuleekin kova hätä syödä kaikki, mikä pilkottaa lumesta, esimerkiksi kuivuneet mesiangervot ja siankärsämöt.

(Olen muuten opettanut nuoremmalle tädillekin tätä intuitiivista syömistä. Voi olla, että hän vielä oppii tunnistamaan vuodenajat muutenkin kuin mittareista tai kalentereista. Nykyään täti osaa jo lupaavasti laskea kevään alkamisen siitä, kun hänen ensimmäisen kerran tekee mieli syödä lehtisalaattia tai muuta tuoretta lehtivihreää. Usein se tapahtuu jo vuodenvaihteessa, mutta tänä vuonna kevättunne antoi odottaa itseään helmikuulle. Syksy taas alkaa punajuurista.)

Nyt kevät on jo niin pitkällä, että linnut laulavat ja tikka pärisyttää. Varikset puuhailevat vilkkaasti, ja nuorempi täti on kuullut mustarastaankin laulavan kaupungissa. Minulta karva irtoaa tuppoina ja aurinkoisella ilmalla saan tarhailla alasti.

Monena keväänä olen muuttunut näihin aikoihin tosi villiksi ja ihan melkein lohikäärmeeksi. Olen silloin ajatellut ihan pelkästään ihania oreja. Arvatkaa hei, onko ollut tosi ärsyttävää seisoa karsinassa harjattavana! Vatsaakin on ikävästi kipristellyt. Olen sen ilmoittanut tädeillekin hyvin selvästi. Tämä kevät tuntuu kuitenkin erilaiselta. Orijutut ovat ihan blaaaah. Vatsanväänteitäkään ei kovasti ole, ei tavallisia keväisiä eikä enää niitä tänä talvena olleita oudompiakaan. Tätien mukaan se mahatyyppi ei enää mahdu liikkumaan niin paljon kuin ennen. Se ilmeisesti jatkaa riehumista vasta, kun pääsee ulos. Siihen ei todennäköisesti kulu enää kahtakaan kuukautta, whaaat?

Amatsonit

Naistenpäivän takia olen miettinyt hevos- ja ihmistammoihin liittyviä juttuja. Nuoremmalla tädillä ei vain ole ollut aikaa kirjoittaa niitä muistiin. Onneksi teemapäiviä riittää joka viikolle: Ensi viikolla vietetään tasa-arvon päivää. Joten sovitaan, että tämä ei ole myöhästynyt naistenpäiväpostaus vaan hyvissä ajoin oleva tasa-arvon päivä -postaus.

Tasa-arvon päivään liittyy Minna Canth -niminen täti, joka oli omana aikanaan radikaali tyyppi. Hän muun muassa vaati naisille samoja koulutusmahdollisuuksia kuin miehille ja kirjoitti: »Kaikki naiset älkööt tehkö käsitöitä!» Käsitöiden tekemisessä ei tietenkään ole mitään vikaa – päinvastoin – mutta ideana on, että kaikkien tätien pitäisi saada tehdä juuri niitä asioita, joista he eniten pitävät. Esimerkiksi viettää kaiken vapaa-aikansa tallilla.

Wassily Kandinsky 1918

Käsitykseni maailman tätien moninaisuudesta on aika suppea, koska tunnen melkein pelkästään hevostätejä. Muunkinlaisia tätejä on kuitenkin olemassa, kuulemma oikeastaan enemmistö. Hevostätejä saatetaan jopa pitää hiukan omituisina tavallisiin täteihin verrattuna. Esimerkiksi italian kielen sana amazzone tarkoittaa sekä miehekästä, sotaisaa naista että (taitavaa) ratsastajatarta. Italiassa amatsonien mestari ei siis ole mikään viidakon tähtösten kuumin&turhin julkkis vaan naisratsastajien kilpailun voittaja. Siinä on vissi ero. (Useimmiten täti- ja setäratsastajat kylläkin kilpailevat samoissa luokissa, mikä on poikkeuksellista sekin.)

Minun mielestäni myös tammojen tulisi saada tehdä mieleisiään asioita. Vaikkapa syödä paljon porkkanoita ja juosta kovaa. Idolini onkin hevosmaailman amatsoni I.P. Vipotiina. Hän on juossut paljon lujempaa kuin useimmat orit, tehnyt kylmäveristen tammojen maailmanennätysajan ja voittanut ravikuningatarkilpailun kolmesti.

Eniten ihailen kuitenkin Vipotiinan päättäväisyyttä. Minusta on älyttömän siistiä, että joku ottaa ja lähtee kävelemään kesken jalkojen pesemisen. Minäkin olen joskus yrittänyt häipyä karsinasta, mutta silloin tätini ovat muistuttaneet, että minun on turha kuvitella olevani mikään vipotiina. Vipotiina on sentään tienannut voittorahoja yli 400 000 euroa ja saa sen tähden vähän diivaillakin. Minulla on tätien mukaan vielä aika paljon palkintotiliä kartutettavana, ennen kuin saan yhtä paljon valtuuksia. Onpa pientä!

Unelmaori (eli järki ja tunteet)

Länsimaalaiset ihmiset ajattelevat yleensä, että avioliitto on romanttiseen rakkauteen perustuva asia. Eli ihmiset rakastuvat toisiinsa palavasti ja menevät sen tähden naimisiin. Aika usein siinä kuitenkin käy niin, että jossain vaiheessa he lakkaavat rakastamasta ja eroavat.

Maailmanlaajuisesti suurin osa avioliitoista on järjestettyjä avioliittoja. Nykyaikaisessa hevosjalostuksessa on ihan sama juttu. Ihmiset valitsevat hevosille sopivat puolisot mm. rodun ja rakenteen sekä maineen ja kunnian perusteella. Ihastumista pidetään huonona perusteena liiton solmimiselle. Usein onkin niin, että morsian ja sulhanen eivät ole lainkaan tavanneet toisiaan ennen avioliiton solmimista. Hevosten liitoissa on myös tavallista, että morsiamen suku – eli ihmiset - maksaa sulhasen suvulle myötäjäisiä, että avioliitto voidaan laittaa täytäntöön.

Merkittävä osuus esimerkiksi kirjallisuudesta ja filmeistä on syntynyt siitä ristiriidasta, kun järki ja tunteet kulkevat rakkausasioissa kumpikin ihan omia teitään. Siitä seuraa luonnollisesti melodraamaa ja kärsimystä. Huoh.

Minulla on kuitenkin käynyt niin uskomaton flaksi, että sydämeni valittu on myös tätieni valinta sulhasekseni. (Tästä voisi tehdä vaikka romanttisen Bollywood-elokuvan. Tosin siitä voisi tulla aika tylsä, koska siitä puuttuisi draamallinen jännite. Mutta jos minulle puettaisiin tarpeeksi paljetteja ja muita kilistimiä, kukaan ei ehkä huomaisi juonen heppoisuutta.)

Lemmittyni asui ennen kanssani samassa täysihoitolassa. Hänen tarhansa oli minun ikkunani alla, ja jos joskus jouduin olemaan sisällä päiväsaikaan, tuijotin häntä herkeämättä. (Hevosten ikkunoissa on kalterit, joten on ihan helppo kuvitella tähän bollywoodilaisen palatsin metallikoristeinen ikkuna ja sydämiä ja perhosia.) Minusta hänellä on maailman kauneimmat silmät ja ihanin tuuhea tukka ja kutsuvin matala hörähdys. Oooooh ja hörhörhör.

Tädit ovat sulhasvalinnassani painottaneet enemmän järkisyitä. Kuinka tylsää. Niitä ovat hyvä rakenne, tasainen luonne ja sopiva suku. Kuulemma minun jaloissani on vähän sanomista, vaikka ne ovatkin aina olleet terveet ja niillä pääsee kovaa. Sen takia tädit halusivat minulle erityisesti hyväjalkaisen orin. Minkäs sille voi, että tädit eivät ymmärrä todella tärkeitä asioita. Onneksi ovat sentään samaa mieltä kuin minä.

Julkinen eläin

Tämän blogin lisäksi olen julkinen eläin nyt myös Facebookissa. Minustakin on siis tullut somelainen. Täti teki sinne blogia varten oman sivun, jotta facebookittavat ihmiset pysyvät hyvin kärryillä kuulumisistani ja uusimmista pohdinnoistani. Lisäksi blogisivulla muutkin kuin tädin tutut voivat fanittaa minua. Kröhöm ja silmien räpsytystä. Ja minä voin tietysti fanittaa itseäni kiinnostavia asioita kuten ihania oreja. Lisää räpsytystä.

Nuoremman tädin ei nyt tarvitse myöskään täyttää koko omaa profiiliaan blogilinkeillä. Muuten voisi kuulemma vaikuttaa siltä, että hänellä ei muuta elämää olekaan. Toisaalta, mihin tarvitsee muuta elämää kuin minut? Tai töissä käyminen on tietysti tärkeä juttu, koska siitä saa palkkaa eli rahaa, jota tarvitaan minun elättämiseeni.

Nuoremman tädin seuraavana mediahaasteena on minun lisäämiseni blogilistoille. Täti ei ole mikään diginatiivi, vaan hän ehkä tarvitsisi oman mediasuhdevastaavan tekniseksi tueksi. Joten jos teillä lukijoilla on hyviä vinkkejä bloggaamiseen liittyen, niitä saa mielellään antaa. Mieluiten hyvin selkokielisinä.

Jotta tämä postaus ei karkaa pelkkiin virtuaaliasioihin, kerron vielä vähän uusimpia kuulumisiani. Ihan näinä päivinä tulee täyteen 270 tiineysvuorokautta. Ihmisten mukaan se tyyppi, joka on jostain syystä joutunut mahaani, painaa nyt parikymmentä kiloa ja sille on alkanut kasvaa karvaa. Tyyppi ei edelleenkään haittaa vauhtiani lähes yhtään. Tänäänkin olisin juossut vaikka kuinka lujaa, kun pääsin kentälle uuteen lumeen. Kävi niin hyvä tuuri, että viime yönä tuli vielä myöhäinen lumipyry, vaikka olin luullut lumiriehojen olevan tältä talvelta jo ohi. Nuorempi täti ei kuitenkaan uskaltanut mennä kovin lujaa, koska ei halua ottaa ylimääräisiä riskejä minun ja mahani kanssa. Onneksi sentään olen varmajalkaisten tukkihevosten sukua.

Symbioosi

Elämääni kuuluu toisten hevosten lisäksi muitakin eläimiä. Niistä minulle läheisimpiä ovat ihmiset.

Ihmiset ovat siitä metkoja eläimiä, että ne kävelevät takajaloillaan. Ihmisten etujalkoja sanotaan käsiksi, ja ihmiset osaavat käyttää niitä tosi taitavasti. Siitä on meille hevosillekin paljon hyötyä, koska ihmiset esimerkiksi saavat rehuastiat auki paljon helpommin kuin hevoset. Ihmisillä on myös varsin pitkälle kehittynyt yhdyskuntarakenne, vähän niin kuin muurahaisilla tai mehiläisillä.

Hevosten ja ihmisten välillä onkin samantapainen symbioosi kuin tokkokaloilla ja katkaravuilla: Tokot ja hevoset elävät katkarapujen tai ihmisten rakentamissa asumuksissa ja vastavuoroisesti varoittavat isäntäeläimiä vaaroista. Esimerkiksi jos hevonen näkee maastolenkillä vaarallisen postilaatikon, hän varoittaa siitä ihmistä pysähtymällä ja pöhisemällä sekä ääritilanteessa viemällä ihmisen kovaa kyytiä turvaan. Kotona ihminen on tyytyväinen, että hevonen pelasti heidän henkensä, ja antaa hevoselle ruokaa. Reilu peli.

Täysikasvuisia tammaihmisiä kutsutaan tädeiksi. Poikkeuksellisen taitavia yksilöitä voidaan nimittää myös ratsastajiksi. Ori-ihmisistä taas käytetään nimitystä setä. Setienkin joukossa voi olla ratsastajia, mutta niitä tavataan Suomen luonnossa äärimmäisen harvoin. Itse en ole eläissäni tavannut kuin yhden. Miesratsastajat viihtyvät ilmeisesti paremmin lämpimämmässä ilmastossa, esimerkiksi Keski- ja Etelä-Euroopassa. Ihmisten joukossa ruunat ovat harvinaisia. Nuorempi tätini kylläkin epäili lapsena Michael Jacksonia ruunaksi.

Minulla on siis kaksi omaa tätiä, joista ainakin jompikumpi käy melkein joka päivä. Toinen täti on vanhempi, ja nuorempi taas on vanhemman tytär. Yleensä nuorempi täti kiipeää selkääni. Vien häntä kaikenlaisille kiemurakuvioille ja metsään ja pellolle ja vaikka mihin. Vanhempi täti on usein mukana hoitamassa ja muuten vain ihailemassa minua. Minusta on kiva näyttää hänelle, kuinka valtavan taitava osaan olla. Joskus vanhempikin täti tulee kyytiini, ja silloin olen tarkkana, ettei täti keikahda alas. Liikun vähän hitaammin ja varovaisemmin kuin tavallisesti.

Vanhempi täti ratsailla

Tärkeä ihminen elämässäni on täysihoitolan emäntä. Ilman häntä luultavasti kuolisin nälkään. Välillä minun ja nuoremman tädin menoa käy katsomassa valmentaja, jonka melkein pelkästä näkemisestäkin tulee kamala hiki. Tykkään kyllä hänestäkin paljon, koska hän hoiti emännän pestiä entisessä täyshoitolassani.

Lisäksi minulla käy yksi oikea ratsastaja tekemässä sellaisia juttuja, joita tädit eivät osaa. On mukavaa, kun kykyni pääsevät välillä oikeuksiinsa ja saan tosi paljon kehuja, kuinka hurjan hieno ja viisas olenkaan. Kelpaa olla arvoisessaan seurassa. (Tädit ovat sitä mieltä, että minun kanssani ei olisi ikinä päästy näin pitkälle ilman valmentajan ja oikean ratsastajan apua. Jaa-a. Luulen, että olisin joka tapauksessa päässyt ainakin kovaa vaikken ehkä pitkälle.)