sunnuntai 25. elokuuta 2013

Sana viikonvaihteeksi

Kauan sitten eräs pappissetä kyllästyi katolisen kirkon epäkohtiin, jotka veivät kristinuskon harjoittamisen hänen mielestään harhaan siitä, minkä uskossa pitäisi olla olennaista. Siispä hän kirjotti 95 teesiä ja kävi naulaamassa ne kirkon oveen eli mahdollisimman näkyvälle paikalle. Siitä sai alkunsa uskonpuhdistus, joka vaikutti laajasti koko eurooppalaiseen kulttuuriin ja historiaan. 
 
Nyt näyttää siltä, että suomalaisessa ratsastusurheilussa on tapahtumassa jotain samantapaista, kun uusimmassa Hippos-lehdessä julkaistiin Ville Virtasen yhdeksän neuvoa ratsastajille. Kirjoitus on inspiroinut nuorempaa tätiä suuresti. Vaikka samansisältöisiä mielipiteitä on jo ennestään esillä netissä ja vaihtoehtoisissa julkaisuissa, on tärkeää, että teesit pääsevät esiin myös ratsastusurheilun pää-äänen kannattajassa. Tädin mielestä oli jo aikakin ottaa esille asioita, jotka ovat harhauttaneet ratsastusurheilun pois sen ytimestä eli hevosrakkaudesta.
Ville Virtanenhan on parhaiten tunnettu näyttelijänä, mutta hän on myös kirjoittanut pari kaunokirjallista teosta. Niistä tuoreempi, tänä kesänä ilmestynyt Hevosen taju on aiheensa takia ollut paljon esillä hevosmedioissa. Ja koska Ville Virtanen on julkkis, kirjaa on käsitelty myös yleisjulkisuudessa. Hyvä niin, sillä hänellä on tärkeää asiaa.

Ville Virtasella on takanaan suhteellisen menestyksekäs esteratsastusura. Tavoitteellisen kilpauran ja eurooppalaisessa hevoskaupassa työskentelyn jälkeen hän on nykyisin hevosmaailmassa enemmänkin tarkkailija. Siitä huolimatta – tai tädin epäilyn mukaan ennemminkin sen takia – hänellä tuntuu olevan paljon ja painavaa sanottavaa ratsastuksesta, hevosmiestaidosta ja niiden eettisestä perustasta. On helpompi sanoa ääneen, että keisarilla ei ole vaatteita, kun oma toimeentulo ei riipu sanomisesta tai sanomatta jättämisestä. Hevosen taju on siis ehdottomasti nuoremman tädin lukulistalla, kunhan hänellä on taas sopivasti energiaa ja aikaa lukemiseen. Sitä ennen täti on ravinnut henkeään ja vahvistanut uskoaan Hippoksen artikkelilla ja poiminut sen parhaat palat myös blogiin. Minulle se sopii, koska minä olen Villen kanssa ihan samaa mieltä.

Sitaatit artikkelista Ville Virtanen: Raha puhuu, muttei opi. Jussi Lähde, Hippos 5/2013
Kilparatsastuksen maailmassa käytetään yhä enemmän rahaa. Raha ei kuitenkaan tuo mukanaan hevosmiestaitoja. Monelle liika raha on muodostunut esteeksi oppimiselle. Ratsastamaan oppii vain ratsastamalla ja muiden ratsastusta seuraamalla. Hyväksi ratsastajaksi tullaan hevosta kehittämällä, tähän asiaan ei ole oikotietä. Liian hyvä hevonen antaa sinulle liikaa anteeksi, etkä opi koskaan perusteita kunnolla.”
Älä tavoittele kilpailumenestystä vaan etsi tietä omalle oppimisellesi. Opi rakastamaan harjoittelua. Näyttelijä, joka haluaa julkkikseksi, ei opi luonnenäyttelijäksi. Ratsastaja, jolle tärkeintä on menestyä kisoissa, ei opi hevosmieheksi.”
Tavoittele hevosen tajua. Kaikki muut tavoitteet ovat turhia. Kun kehität hevosen tajuasi, kaikki muu seuraa sen mukana. Jos kisaaminen ja menestys ovat sinulle tärkeämpiä asioita kuin hevosen luonteen ja fysiikan ymmärtäminen, et tule koskaan saavuttamaan tavoitteitasi. Fokus kannattaa olla yhdessä asiassa. Opettele itsesi, opettele hevonen, etsi sopivimmat varusteet ja oma tapasi elää hevosen kanssa. Kerää työkaluja: katsele, kuuntele, lue, kokeile käytännössä. Kaikessa voi olla joka päivä parempi ja oppia lisää.”
Älä anna oman kunnianhimosi viedä ja tehdä päätöksiä. Hevosta tulee rakastaa. Jos hevosesta tulee kunnianhimollesi alistettu väline tavoitteiden saavuttamiselle, olet menettänyt kaiken mitä ratsastuksessa ja hevosessa voi rakastaa. Hevonen ei ole luksustuote eikä statussymboli. Jos alistat hevosen välineeksi, tapat väliltänne herkän ja elävän. Jäljelle jää mekaniikka, se on keskinkertaisuutta, hengetöntä puuhastelua. Fokus voi olla vain yhdessä asiassa. Jos fokuksesi on hevosen hyvinvoinnissa, voit saavuttaa kaiken, mitä laji tarjoaa.”
Älä osta omaa liian aikaisin. Ratsastuskoulujen tuntihevosilla ja hevosen vuokraamalla pärjää pitkään. Oman hevosen ostaminen ja omistaminen ei saa olla haave, joka täytetään päähänpinttymän takia. Opi laji ensin, opettele tuntemaan hevonen eläimenä ennen kuin ryhdyt ostamaan omaa hevosta.”
Valmentaja ei omista sinua. Hyvä valmentajasuhde kestää pitkään ja siinä molemmat kunnioittavat toisiaan. Hyvä valmentaja ei koskaan pahastu siitä, että kuuntelet myös muiden mielipiteitä ja kokemuksia. Kaikkein tärkeintä on kuunnella itseäsi. Jos sinusta tuntuu siltä, että valmentaja ei arvosta ja kunnioita sinua ihmisenä ja jos valmentaja saa sinut tuntemaan itsesi epävarmaksi, hän ei ole sinulle oikea valmentaja. Luota fiilikseesi. Jos toinen esittää asiat tavalla, jota et voi hyväksyä – älä hyväksy sitä.”
Harva ihminen on ratsastajana luonnonlahjakkuus, ja he eivät välttämättä kehity parhaiksi ratsastajiksi, sillä he eivät opi oppimaan. Heiltä puuttuu oppimisen systeemi.”
Kaikki kulttuuri on hyvästä, hankkikaa laaja psykofyysinen yleissivistys. Kaikki mikä kehittää fysiikkaa tai ajattelua, vahvistaa itsetuntoa, auttaa oivaltamaan, tekemään löytöjä: jooga, tanssi, kirjallisuus, teatteri, elokuvat, jalkapallo, kirkkovenesoutu, raviurheilu ja niin edelleen. Lue, etsi uutta, älä vierasta outoa.”
Ole yhtä hevosen kanssa. Mieti miten yhdessä kehitytte yli esteen tai opitte uuden koululiikkeen. Mieti miten sinä ja hevonen vaikutatte toisiinne. Analysoi ja puhu siitä, opettele saamaan sanoiksi asiat, jotka pakenevat sanoja.”
Aamen.

Ville Virtasen sanoissa tiivistyy paljon sellaista, joka on pyörinyt nuoremman tädin mielessä pitkään saamatta kuitenkaan ihan selkeää muotoa. Tai saatuaan sellaisen muodon, jota ei kannata sanoa hevospiireissä ääneen kuin valikoidussa seurassa. 
 
Näitä teemoja ovat raha, kunnianhimo, kilpailu ja menestys sekä toisaalta työ, kärsivällisyys, pitkäjänteisyys ja hevosen hyvinvointi. Parhaassa tapauksessa ensimmäisen ryhmän asiat eivät sulje pois toisia. Tai jopa niin, että ensimmäiset saavutetaan jälkimmäisten kautta. Mutta seurattuaan eritasoisia ja muutenkin erilaisia ratsastajia neljännesvuosisadan täti on tullut kyyniseksi. Ratsastuskin muistuttaa nykyisin kvartaalitaloutta. Ratsastajat asettavat kilpailutavoitteensa kausi kerrallaan. Niihin pyritään kovin ja vielä kovemmin keinoin. Jos tavoitteet eivät täyty, vaihdetaan hevonen parempaan mikäli on varaa. Mikäli ei, lopetetaan kokonaan. Harvemmassa ovat ratsastajat, joilla on malttia ja sitkeyttä edetä viiden tai kymmenen vuoden aikajänteellä ja tehdä tässä hetkessä vain sellaisia asioita, jotka ylläpitävät hevosen hyvinvointia myös vuosien päästä. 
"Ei pidä peiliä syyttää, jos naama on vino."
Nikolai Gogol
Vanhan sanonnan mukaan hevonen on peilisi. Katso siihen peiliin joka päivä. Äläkä syytä peiliä, jos kuva on vino. Kysy itseltäsi, miltä kuvasi näyttää tänään. Onko hevonen tyytyväinen ja iloinen? Oletko tehnyt valintoja hevosen vai oman kunnianhimosi takia? Oletko tehnyt asioita, jotka sisimmässäsi tunnet oikeiksi vai jotka ulkopuolisen silmin näyttävät hienoilta? Jos olet eilen tehnyt huonoja valintoja, uskallatko valita toisin tänään? Tai edes huomenna? Sillä lopulta:
Kyse on elämänfilosofiasta. Kyse on siitä, miten sinä annat erilaisille asioille arvoa. Kyse on siitä millaisia ratkaisuja sinä teet. Kyse on kaikesta, koko elämästä: omastasi, hevostesi.”

torstai 15. elokuuta 2013

Syyskesää

Kesä on jo niin pitkällä, että se oikeastaan alkaa jo taittua syksyksi. Syksyn lähestymisen huomaakin jo melkein kaikesta. Tänä vuonna syksyinen tunnelma on hiipinyt luontoon ja samalla nuoremman tädin mieleen hiukan tavallista aikaisemmin. Syksyn tulossa on aina aika paljon haikeutta kesän jäämisestä taakse, mutta myös kutkuttava mahdollisuus uusille aluille. Koska tämä on Eeron elämän ensimmäinen syksy, hänellä on uuden vuodenajan ilmiöissä on paljon ihmeteltävää. 
Ilmat ovat jo viilenneet. Vaikka päivisin olisikin lämmintä ja aurinkoista, yöt ovat jo vilpoisia. Meidän huoneistossamme sitä ei niinkään huomaa, mutta nuorempi täti ei enää nuku ikkuna auki. Oikeastaan hän taisi unohtaa ikkunan avoimeksi pariksi yöksi liikaa, koska hän sai jo syksyn ensimmäisen kurkkukivun ja nuhakuumeen eikä ole sen takia edes ratsastanut muutamaan päivään.


Ilmassa on myös erilainen tuoksu kuin kesällä. Tuoksukin on viileämpi. Siinä on enemmän sadetta ja tuulta kuin kesällä. Myöhemmin syksyllä ilmaan nousee myös märän maan tuoksu. Kesän pitkän kuivan kauden jälkeen on taas satanut niin paljon, että vettä on kertynyt lätäköiksi. Täysihoitolan seudulla ei ole oikeastaan satanut juuri lainkaan koko Eeron elämän aikana. Siksi Eero olikin melko ihmeissään nähdessään elämänsä ensimmäiset lätäköt pari viikkoa sitten. Taluttelulenkillä nuoremman tädin kanssa hän ensin hiukan pelkäsi lätäköiden kiiltelyä ja pysähtyi tuijottamaan. Askel askeleelta hän kuitenkin uskaltautui lähemmäs ja lopulta hän olikin tosi innoissaan räiskyttelystä. Minä itsehän en voi sietää vesiroiskeita. Myös minun unelmaorini on lätäköiden suhteen ihan yhtä hienohelma vaikka muuten onkin ihan miehekäs ori. Joten nyt minua hiukan arveluttaa, voiko Eero muka ihan oikeasti olla meidän lapsemme vai menikö ihmisillä sittenkin niissä keinosiemennysjutuissa jotain sekaisin. Mutta tallikaverit ovat lohdutelleet, että lätäköissä roiskuttelu on ihan tavallista käytöstä lapsilta.
Laitumella ei roisku
Alkavan syksyn voi myös kuulla. Linnut alkavat laulaa uudelleen, mutta syksyisin laulu on haikeaa. Linnut kokoontuvat yhteen ja valmistautuvat muuttomatkoilleen. Meidän laitumemme vieressä on sähkölankoja, joilla pääskyset parveilevat. Nuorempi täti kuvitteli yhtenä päivänä kuulevansa myös kurkien ääniä. Vielä on kuitenkin hiukan aikaista kurkien parveilulle eikä niitä muutenkaan näkynyt missään. Mutta ainakin olen ihan varma, että puimurien äänet ovat jo kuuluneet lähipelloilta.
Pääskysten lähtöterminaali
Syyskesän värit syntyvät kypsyvistä viljapelloista sekä kellastuvista lehdistä. Tänä vuonna puut ovat moni paikoin kuivuneet ruskeiksi jo monta viikkoa sitten, vaikka varsinaiseen ruska-aikaan onkin vielä kuukauden verran. Minulle tämä aika vuodesta sopii hyvin, koska varsinkin tuleentuneet pellot mätsäävät minun väreihin erinomaisesti. Värianalyysissä olisin ehkä vaalea syksy. Eero taas on edelleen ihan kirjava, eikä hänen aikuiskarvansa väristä osaa vieläkään sanoa mitään täsmällistä.
Sävy sävyyn
Eeron ja vanhemman tädin syysvärit
Tämän – tai minkä tahansa – vuodenajan parasta antia ovat tietenkin sesonkiherkut. Ohdakkeet ja pujot ovat tähän aikaan vuodesta oikein herkullisia. Kaikkein parhaita herkkuja ovat tietenkin omenat. Eerokin on opetellut syömään niitä, vaikka onkin lasten tapaan ollut hiukan varuillaan uusien makujen suhteen. Ensimmäisellä kerralla hän ei suostunut ollenkaan maistamaan tätien tuomia omenia. Hän katsoi kuitenkin tarkasti, mitä minä niille tein. (Minä osaankin syödä omenat tosi taitavasti painamalla ne maata vasten ja puremalla palan kerrallaan. Ja osaan myös poimia niitä suoraan puusta, vaikka sitä en pääsekään kovin usein tekemään.) Seuraavalla kerralla Eero mutusteli pienen palan tädin kädestä, mutta näytti edelleen epäileväiseltä. Vasta kolmannella kerralla hän uskalsi itse haukata maassa olevaa omenaa. Nyt hän onkin innostunut haukkelusta niin paljon, että haukkaa palan kaikista meille tuoduista omenista. Onneksi Eeron haukkaamat palat ovat pieniä, ja suurin osa omenista jää minulle. Eero saa joka tapauksessa oman osansa tissimaidon mukana.
Tissimaito maistuu vielä,
vaikka anniskelupaikka onkin hankalasti saavutettavissa
Kesän viimeisiä ruohonkorsia
Kesäasioitakin on kuitenkin vielä hiukan jäljellä, koska loppujen lopuksihan ollaan kuitenkin vasta elokuun puolessa välissä. Täysihoitolan tämän kesän viimeinen varsa syntyi muutama päivä sitten. Tällä kertaa kaikki sujui onneksi taas ihan hyvin, ja pikkuinen ori on oikein pirteä. Lisäksi Eero on saanut kaksi uutta pikkuveljeä, kun entisen täysihoitolani tammakaverit saivat omat varsansa unelmaorini kanssa. Unelmaorihan piti entisessä täysihoitolassa varsinaista haaremia, mutta onneksi me tammat pysyimme silti ihan hyvässä sovussa. Pikkuveljistä lisää täältä
Paljon onnea kaikille uusille pikkupojille, heidän emilleen ja ihmisilleen!

perjantai 9. elokuuta 2013

Ponikokoinen

Eero täyttää maanantaina kolme kuukautta. Se ei hevosmaailmassa olekaan mikä tahansa synttäri muiden joukossa, vaan merkittävä ennustuspäivä. Vanhan kansan hevosmiehet uskovat, että varsasta pystyy parhaiten näkemään tulevaisuuden kehityssuunnan kolmen päivän, kolmen kuukauden ja kolmen vuoden iässä. Eerosta ei sattunut tulemaan yhtään kuvaa juuri kolmipäiväisenä, mutta nelipäiväisenä hän oli näin kuvauksellinen: http://sintuh.1g.fi/kuvat/Hevoset_2013/Piikkio160513/
Hänellä oli silloin tosi pitkät jalat ja hieno kaula. Jalat ovat tässä välillä vahvistuneet paljon, mutta ihan yhtä pitkät ne ovat olleet koko ajan. Sen sijaan kaula jäi välillä jälkeen muusta kasvusta. Kaikki varsat kasvavat epäsuhtaisesti. Välillä kasvavat etujalat, välillä takajalat, välillä selkä, välillä kaula. Mutta koska Eerosta on selvästi tulossa kookas hevonen, epäsuhtainen kasvu vielä korostuu. Hevosmiesten ennustuksessa on kuitenkin ilmeisesti perää, koska viimeisen parin viikon aikana kaula on taas selvästi venynyt. Kolmen kuukauden ikäpyykin jälkeen luvassa onkin muutama vuosi erilaisia kasvuvaiheita, joissa Eero luultavasti näyttää enemmän tai vähemmän laamalta, kamelilta, kirahvilta, sarvikuonolta ja ties miltä. Odotellaan siis kolmivuotissynttäriä ihan rauhassa.
Kaula venyy ahkerasta rapsuttelusta
Myös Eeron pää on kasvanut niin paljon, että tädit olivat jo alkuviikosta alkaneet sovitella hänelle ponikokoista riimua. Se oli kuitenkin vielä sen verran löysä, että tädit ajattelivat pärjätä varsariimulla vielä vähän aikaa. Eero itse oli kuitenkin toista mieltä. Hän halusi isojen poikien riimun. Lapset ovat usein kärsimättömiä kasvamaan isoiksi.
Ponikokoiset korvat
Siispä yhtenä päivänä kun tädit taluttivat meitä talliin, Eero karkasi nuoremmalta tädiltä. Olin siitä aika huolestunut, sillä ei ole hyvä asia jos tädit oppivat taluttaessa huonoja tapoja. Esimerkiksi selviytymään hankalista tilanteista päästämällä irti. Tässä tapauksessa täti ei kuitenkaan todennäköisesti oppinut huonoa ongelmanratkaisua, koska mitään edeltävää hankalaa tilannetta ei ollut. Täti ja Eero vain yhdessä katselivat sähkömiesten pihaan parkkeeraamaa pakettiautoa, mutta täti ei ollut yhtään stressaantunut tai jännittynyt. Sitten heidän takaansa pihaan ajoi toinen auto, mutta täti ei pelästynyt sitäkään. Sen sijaan hän moikkasi auton kuljettajaa, minkä tähden hänen huomionsa kohdistui hetkeksi pois Eerosta. Siksi Eeron piti hiukan kiinnittää hänen huomiotaan loikkaamalla. Pahaksi onneksi Eero kuitenkin loikkasi niin pitkälle tädin eteen ja lähti juoksemaan minua kohti, ettei tädillä ollut enää mitään mahdollisuutta pysyä mukana.
Täpläpeppu
Sitten Eero laukkaili ympäri pihoja naru jaloissaan. Kaikki vapaana olleet tädit kerääntyivät hänen ympärilleen ihastelemaan hänen tosi lennokkaita liikkeitään. Vautsivau! Ei ihme, että hän halusi niitä esitellä niin suurelle yleisölle. Lisäksi Eero joutui narun takia loikkimaan tavallista enemmän. Tädit pelkäsivät, että hän kompastuu siihen ja taittaa niskansa.
Eero kuitenkin livahti tätilauman välistä ja lähti juoksemaan kohti laidunta, jonne pikkumusta ja hänen emänsä olivat jääneet. Minä huutelin hänen peräänsä, mutta Eero on selvästi siinä iässä että kaverit voittavat äidin. Meidän omat tätimme menivät kipin kapin hänen peräänsä. Heitä huolestutti, että Eero eksyy ohi laitumesta maantielle ja juoksee sitä pitkin ties mihin. Ennen laidunta on pieni alamäki, josta löytyi riimunnaru. Lukkoineen päivineen ehjänä. Varsariimu oli onneksi niin hyvin suunniteltu, että sen kiinnityslenkin ompeleet olivat ratkenneet Eeron astuessa narun päälle. Sitten tädit jo näkivätkin Eeron, jolla ei ollut hädän päivää vaan hän oli jäänyt laitumen viereen syömään. Hän oli havainnut laidunaidan sähköpeikot ja muisti varoa niitä. Ja äitinsä poikana hänelle olikin jo ehtinyt tulla nälkä.
Ruokaa!
Seikkailun seurauksena varsariimu siis siirtyi historiaan, ja Eero sai alkaa käyttää isojen poikien ponikokoista riimua. Sen kanssa hän onkin kävelyttänyt tätejä taas ihan asianmukaisesti eikä tädeillekään näytä jääneen välikohtauksesta huonoja talutustapoja.

tiistai 6. elokuuta 2013

Arkeen

Viimeisen viikon aikana meillä on palattu arkeen. Se tarkoittaa, että nuorempi täti on lopettanut kesälomailun ja mennyt takaisin töihin. Myös minä olen palannut takaisin omiin töihini eli päässyt pitkästä aikaa viemään nuoremman tädin ratsastamaan. Minusta arki ja töissä käyminen ovat iloisia asioita.
Arkista puuhastelua

Ensinnäkin tädit käyvät taas ihan säännöllisesti eivätkä miten sattuu. On paljon mukavampaa, kun on selvä päiväohjelma ja tietää, mihin aikaan tätejä kannattaa odottaa. On olemassa yksi kaunis laulukin, jossa sanotaan että jo odottaminen lämmittää sydäntä. Toiseksi töissä käyminenkin on mukavaa. Silloin aika kuluu paremmin ja lisäksi saa palkkaa ja lomakin tuntuu lomalta. Uskoisin, että täditkin ovat siitä ihan samaa mieltä, vaikka heidän palkkansa ei olekaan nameja kuten minulla vaan pelkkää tylsää rahaa.
Työn lomassa huilikin maistuu paremmalta
Arjen ja töiden takia olen taas pitkästä aikaa alkanut tulla tätejä vastaan portille, kun he ilmestyvät näkyviin. Koko kesänä en pahemmin viitsinyt, koska yleensä tädit vain tulivat ja harjailivat. Mutta nyt tulen taas korvat hörössä vastaan, varsinkin jos tädeillä on suitset mukana.
Olen nyt aluksi käynyt töissä suunnilleen joka toinen päivä. Ensimmäisillä kerroilla työt kestivät vain noin vartin, koska ihmiset eivät tienneet, miten Eeron ja minun erossa oleminen sujuu. Kun meillä kummallakaan ei tuntunut olevan mitään hätää, on työvuoroja pikkuhiljaa pidennetty noin kolmeen varttiin. Eeron aika kuluu hyvin pikkumustan kanssa laitumella. Pari kertaa hän on jäänyt myös yksin sisälle meidän huoneistoomme. Sekin sujui mukavasti, paitsi että hän sotki huoneiston lattian aika pahasti ja talloi heinät sinne joukkoon. Mutta on kai ihan tavallista, että lapset sotkevat paikkoja ollessaan yksin kotona.
Ihan ensimmäisellä kerralla lähdin viemään tätiä laitumelta kentälle niin innokkaasti, etten muistanut Eeroa ollenkaan. Vasta kentällä rupesin miettimään, että jotain tästä nyt puuttuu. Vilkuilin hiukan huolissani jalkoihini ja sivuilleni ja tajusin sen puuttuvan palasen olevan Eero. Ei siis mitään vakavaa. Sitten olinkin aika helpottunut, että saisin olla hetken rauhassa pureksimiselta ja muulta varsojen häröilyltä. Yhdellä kerralla nuorempi täti vei minut sisälle satuloitavaksi ja silloin olin kyllä hiukan hätääntynyt. Huoneisto tuntui autiolta ilman Eeroa. Jouduin pyörimään ja huutelemaan ja kakkimaan aika paljon. Mutta kentällä rauhotuin heti.
Eilen olin jopa ilahtunut, kun pääsin ratsastuksen jälkeen yksin huoneistoon. Välipalaheinätkin olivat juuri sopivasti katettuna, ja ajattelin saavani kerrankin syödä rauhassa. Yleensä Eero nimittäin seisoo keskellä heinäkasaa. Se on vähän sama, kuin jos ihmisten syödessä lapset kävelisivät pöydällä. Kulinaarinen nautinto on tipotiessään. Mutta eikös Eero tuotu sinne heti perässä. Onneksi hän kävi vain nopeasti tissillä ja alkoi nukkua, joten sain sittenkin nauttia heinistä rauhassa.
Ratsastuksessa olen nyt aluksi keskittynyt ihan perusasioihin. Yritän liikkua niin suorana, että tätikin pysyy suorana satulassa. Lisäksi yritän pitää tahdin sellaisena, että täti ei vedä ohjista. En jaksa kannatella kaulaani yhtä hyvin enkä kulkea yhtä lyhyenä kuin ennen mammalomaa, mutta liikun reippaasti ja rennosti eteenpäin. Ja olen tosi tyytyväinen, että tätikin pysyy kyydissä melko sujuvasti.
Pontevaa ravia
Laukka rullaa

Tädin mielestä minä tunnun kuulemma hiukan lentävältä lihapullalta hänen lipizzalaisen ratsunsa jälkeen. Pöh, pilkkaa ja panettelua! Saanen huomauttaa, että minun liikemekaniikkani on erilainen. Minun liikkeeni ei suuntaudu näyttävästi ylös vaan taloudellisesti eteen ja alas. Se on perua tukkihevosesivanhemmilta. Jos he olisivat tukkikuorman kanssa tepastelleet ylösylöspompspomps, olisivat tukit jääneet metsään ja sudet syöneet. Sen sijaan esivanhemmat ottivat rivakan rykäisyn alaviistoon ja selvisivät tukkikuorman kanssa kotiin ilta-appeelle. (Täti näki muuten aiemmin kesällä lehtiuutisen, jossa minun vanhempi täysveljeni vetää tosi painavaa kivirekeä. Eli minullakin luultavasti olisi keskimääräistä paremmat edellytykset siihen lajiin. Tuskin onnistuisi niiltä ulkomaaneläviltä.) No mutta, tämän herjaamisen takia olen näyttänyt tädille, että osaan myös laittaa jalkoja ristiin rastiin ja mennä sivuttain kunhan hän nyt itse selässä jotenkin kiikkuu.
Takajalkoja taitavasti ristiin
Avotaivutuksessa täti oli niin mutkalla,
ettei auttanut kuin laittaa silmät kiinni ja toivoa parasta...

Vaikka minun ja Eeron arki onkin pääosin näin iloista, on täysihoitolassa tapahtunut taas surullisempiakin asioita. Sunnuntaiyönä nuori vaaleaverikkötamma varsoi orivarsan, jonka takajalat jäivät synnytyksessä väärään asentoon. Toinen takanen vammautui niin pahasti, että hänet piti tänään saattaa vihreämmille laitumille. Nyt vaaleaverikkö on kovin hädissään, mihin hänen varsansa on kadonnut. Onneksi hän itse kuitenkin on ihan kunnossa, koska huonolla tuurilla myös hänelle olisi voinut käydä kurjasti. Varsan menettäminen on kaikista hyvin surullista, mutta samalla pitää muistaa olla kiitollinen kaikista niistä asioista, jotka ovat hyvin.
Kaikki hyvin,
tässä ja nyt

torstai 1. elokuuta 2013

Avanti, forward, vorwärts! – Tädin matkareportaasi Lipicasta, osa II

Edellisessä postauksessa nuorempi täti on jo kertonut paljon siitä, millainen lomapaikka Lipica on. Löhöilyn ja syömisen lisäksi hän myös ratsasti siellä päivittäin. Intensiivinen treeniviikko tekikin hyvää tädille, joka on päässyt aika rapakuntoon loppukevään ja kesän aikana. Hän väittää sen johtuvan minun mammalomastani, mutta minusta on epistä vierittää syytä toisille. Ihan itse hän on löysäillyt sillä välin, kun minulla on ollut täysi työ Eeron hoitamisessa. Oman varsan hoitamisen lisäksi erityisen rasittavaa on ollut vahtia pikkumustaa, joka hengailee jatkuvasti mieluummin minun ja Eeron kuin oman äitinsä kanssa. Kun täti nyt on taas kunnossa jatkamaan treenejä, minäkin olen vienyt hänet tällä viikolla pari kertaa ratsastamaan. Lopulta. Siitä lisää seuraavalla kerralla, mutta ensin täti saa kertoa, mitä kaikkea lipicalaiset hevoset hänelle opettivat.
Vaikka meillä hevosilla monet asiat ovat ihan samalla tavalla joka puolella maailmaa, voivat jotkut asiat olla erilaisiakin ja ihmetyttää varsinkin ihmisiä. Oppimisen kannalta on tärkeää olla liikkeellä avoimin mielin, koska oudoissakin tavoissa on useimmiten oma järkensä. Siksi tätikin kiinnitti tarkasti huomiota niihin asioihin, jotka Lipicassa tehdään toisella tapaa kuin meillä. Hevosperinteen ollessa monen sadan vuoden ikäistä, on virheistä ehditty ottaa opiksi moneen kertaan ja jäljelle jääneet tavat huomattu varmasti toimiviksi.
Lipicassa varsat syntyvät maalis-toukokuussa ja ovat emineen suurilla laitumilla pariviikkoisesta eteenpäin. Laitumilla on tarjolla monipuolista ravintoa, liikuntaa ja leikkimistä. Maitovarsat eivät varsinaisesti käsittele ihmisiä esimerkiksi taluttamalla. Varsat vain kirmaavat emiensä perässä tallista laitumelle ja laitumelta talliin. Eero on lipicalaisiin varsoihin verrattuna jo varsin kokenut ihmisten käsittelyssä, koska hän on harjoitellut taluttamista jo ensimmäisestä päivästään asti.
Laitumille viedään heinää isoissa pyöröpaaleissa ja myös yöpihatossa heinää on vapaasti tarjolla. Sen lisäksi tammat saavat väkirehuna ohraa ja heillä on suolakivet nuoleksittaviksi tarpeen mukaan. Koko menu onkin siinä. Mitään erillisiä kivennäisiä tai valkuaislisiä ei anneta. Minun ruokintani on tällä hetkellä aika paljon monimutkaisempi. Eero ja samanikäiset lipicalaiset varsat näyttivät tädin silmään kuitenkin melko samalla tavalla kehittyneiltä. Luultavasti lipicalainen laidunruoho ja heinä ovat maaperän takia ravinteikkaampia ja mineraalipitoisempia kuin täälläpäin maailmaa, eikä rehutäydennyksiä sen takia tarvita.
Nuorten orien lauma
Varsat vieroitetaan emistään noin puolivuotiaina. Kaikki varsat ovat samassa laumassa kevään ajan, mutta kesän kynnyksellä orit ja tammat erotetaan toisistaan. Tammat jäävät Lipican alueelle, mutta orit viedään poikamiesresidenssiin muutaman kymmenen kilometrin päähän. Teini-ikäisten varsojen elämä jatkuu entisellään, eli päivät ollaan laitumella ja yöt isossa yhteistallissa. Tiiviissä laumassa hevosista kasvaa hyvin sosiaalisia, seurallisia ja uteliaita. Suomalaisiin hevosiin verrattuna varsat käsittelevät ihmisiä edelleen hyvin vähän: Varsat hankkivat ihmisiltä ainoastaan välttämättömät hoitotoimet ja jalkahoidon. Varsojen ja ihmisten vuorovaikutus on siitä huolimatta hyvin ystävällistä ja rauhallista. Tämän täytyy johtua siitä, että lipicalaiset ihmiset ovat helpompia kesyyntymään ja muutenkin oppimiskykyisempiä kuin suomalaiset.
Lipizzapoikien leikkejä
"Jaa ketäs te sitten olette?"
"Kiva hattu!"
Nelivuotiskeväänä nuoret hevoset muuttavat omiin huoneistoihinsa ja alkavat opettaa ihmisiä ratsastukseen. Sisäänratsastus tapahtuu vuoden myöhempään kuin Suomessa tavallisesti. Lipicalaisten ratsuttajien mielestä myöhäisempi aloitus on parempi, koska silloin hevoset ovat henkisesti kypsempiä ja malttavaisempia ihmisten kanssa. Minä itsehän olin ehtinyt jo kuusivuotiaaksi, kun aloin ratsukouluttaa tätejä. Ilmankos olinkin heti alusta asti niin taitava enkä menettänyt hermojani vaikka tädit halusivat aina mennä ihan liian hitaasti.
Koulutuksessa ei ole mitään erityistä draamaa. Ensin hevoset juoksevat liinassa eli ympyrällä niin että ihminen pysyy keskellä paikallaan. Hevoset voivat vähän riehua ja pomppia, mutta lipicalaiset ihmiset tottuvat siihen helposti. Tottuminen on ihmisille tärkeää, koska koulutushan tähtää maksimaaliseen kokoamiseen ja ilmassa tehtäviin korkean koulun liikkeisiin, jotka ovat loppujen lopuksi aika lähellä riehumista ja pomppimista. Jos hevosten liike suuntautuu ylös niin paljon, että ihmisiä alkaa hirvittää, ihmiset korjaavat tilanteen pyytämällä enemmän liikettä eteenpäin.
Kun hevoset ottavat ratsastajat selkäänsä, alkaa peruskoulutusvaihe. Se kestää pari vuotta, kunnes ihmiset osaavat olla ongelmitta kyydissä kaikissa askellajeissa. Sen aikana opetellaan perusteet myös sivuttaisliikkeistä, jotka ovat ihmisille usein aluksi vaikeita. Se on tietysti ihan ihan ymmärrettävää kaksijalkaisille. Lipicalaisilla ratsastajilla on erityisen hyvä taito olla häiritsemättä hevosen luontaista eteenpäinpyrkimystä, suoruutta ja elastisuutta. Täti näki näitä nuoria hevosia ratsastusesityksessä ja ilahtui kovin heidän harmonisesta ja rennosta liikkumisestaan.
Nuoret hevoset esiintyivät rennosti ja mallikkaasti,
mutta kuvaaminen esityksen aikana oli kielletty.
Peruskoulutuksen jälkeen aloitetaan vaikeampien liikkeiden harjoittelu. Niihin kuuluvat kootut sivuttaisliikkeet, laukanvaihdot, piruetit, piaffe ja passage sekä ninjaloikat. Kaikki nämä ovat hevosille täysin luonnollisia liikkeitä, mutta kaikkein taitavimmillakin ihmisillä kuluu niiden oppimiseen useita vuosia. Ninjaloikilla on sellaisia nimiä kuin levade ja capriole, ja ne ovat ihmisille äärimmäisen vaikeita. Suurin osa ihmisistä ei kykene suorittamaan niitä ikinä.
Avotaivutus

Levade

Vaikka Eero ja pikkumusta harjoittelevat ninjaloikkia ja muita kuvioita päivät pitkät, nuorempi täti ei todennäköisesti tule oppimaan ninjaloikkia koko ikänään. Muiden kuvioiden kanssa hänellä saattaa vielä olla jotain toivoa. Kuulemma hänen lipicalainen ratsunsa oli erittäin hyvä opettamaan esimerkiksi erilaisia sivuttaisliikkeitä. Pienellä lisätreenillä täti olisi saattanut oppia häneltä myös hiukan piaffia.
Tädin lipizzalainen ratsu
Favory Slavina XX
Täti oli hyvin tyytyväinen myös lipicalaiseen maestroon eli valmentajaan. Maestro oli arviolta noin kuusissakymmenissä oleva setä. Tädin mukaan myös minä pitäisin hänestä, koska hän oli hyvin rauhallinen ja lempeä. Hän antoi ratsastajille ohjeet kolmella kielellä: italiaksi, englanniksi ja saksaksi. Yleisin neuvo missä tahansa ongelmatilanteessa oli ”Avanti, forward, vorwärts!” eli ”Eteenpäin!” Se olikin hyvä vinkki esimerkiksi tilanteissa, joissa Lipizzan Airlines meinasi kohota nousukiitoon kesken laukannostoharjoitusten.
Maestro ja oppilas
Maestro ei myöskään tehnyt yksinkertaisista asioista monimutkaisia. Kun ratsastuskurssilaiset tekivät hänelle kysymyksiä, hänen antamansa vastaukset olivat hyvin ytimekkäitä. Muutamaan lauseeseen oli tiivistetty kaikki olennainen ratsastamisesta ja hevostaidosta.
Mitä pitää tehdä, jos hevonen villiintyy?
”Pitää ohjat kädessä ja istua alas satulaan.”
Millä kielellä hevosta käsketään juoksuttaessa?
”Millä tahansa. Vaikka japaniksi.”
Mikä liike on vaikein opettaa hevoselle?
”Käynti, ravi, laukka ja avotaivutus. Kaikki loppu on helppoa.”
Miksi hevonen ei tee väistöä? Miksi hevonen kiemurtelee? Miksi hevonen ei liiku? Miksi hevonen ei nosta laukkaa?
”Istu suorana satulassa!”
Miten piaffe tehdään?
”Ravia, puolipidäte, yks-kaks-kolme. Piaffe.”
Nämä ovat minunkin mielestäni oikein hyviä ohjeita. Onneksi täti kertoi niistä minullekin, niin pääsen hyödyntämään niitä hänen kanssaan. Uskoisin, että pääsen näiden avulla askeleen eteenpäin tädin kouluttamisessa oikeaksi ratsastajaksi. Avanti!