Kysymys,
pitäisikö tätien keskittyä työntekoon vai ihmisvarsojen
hoitamiseen, aiheuttaa aina ja takuuvarmasti kiivasta keskustelua. Jopa
riitelyä. Muuten niin rauhalliset tädit yltyvät melkein toistensa
kimppuun. Se täytyy johtua ihmisten tahdosta riippumattomista
vaistotoiminnoista.
Wikipediassa selitetään näin: ”Vaistotoiminnon laukaisevaa ulkoista tekijää kutsutaan avainärsykkeeksi. Avainärsyke saa avaimen lailla auki aivojen synnynnäisen laukaisukoneiston. Usein avainärsyke on jokin ääni, liike, värikuvio tai niiden yhdistelmä.”
Kokeilkaapas
muodostaa äänne-elimillänne esimerkiksi subjektiivinen
päivähoito-oikeus tai kotihoidontuen leikkaus. Silloin
näette, miten avainärsyke toimii. Zum! Ainakin joidenkin tätien
raivokeskus laukeaa hallitsemattomasti, ja he alkavat päästellä
taisteluääniä. Tavallisia ovat lapsen etu, naisten oikeus ja niinmutkumähaluun. Ääritilanteessa heiltä saattaa päästä jopa moniosainen
naisvaltaisten alojen epätasa-arvoiset työnantajamaksut.
 |
Timmivatsaisena 240 tiineysvuorokaudella |
Siinä
on hevosen ihan turha mennä väliin ja yrittää sanoa, että asia
ei ole suuntaan eikä toiseen noin mustavalkoinen.
Meille hevosillehan asia on ihan päivänselvä. Jos meillä sattuu
olemaan varsa, voi varsa tulla mukaan töihin. Tai varsa voi jäädä
kotiin, jos jaksaa olla töiden ajan ilman tissiä. Tai voimme
itsekin jäädä kotiin. Kokeneemmat tammat ovat tosin kertoneet,
että varsasta erossa ollessa tissejä alkaa pakottaa, joten on kiva
päästä takaisin varsan luo. Emme kuitenkaan tunne tekevämme
vääriä asioita, saati sitten syyllistä toisia tammoja heidän
tekemisistään.
Minun
ymmärrykseni mukaan ihmisten pähkäily johtuu siitä, että
ihmisvarsat ovat niin paljon avuttomampia kuin hevosvarsat. Olen
tavannut kaksi ihan pientä ihmisvarsaa eli vauvaa enkä edes
meinannut tunnistaa niitä ihmisiksi. Ihmisenpoikaset eivät osanneet
edes kävellä. Voitteko uskoa? Vauvoja kuljetettiin vaunussa ja
kaukalossa, joita luulin jonkinlaisiksi heinäkottikärryiksi tai
kauraämpäreiksi. Tungin pääni niihin ja olin tosi yllättynyt,
että niistä löytyikin ruoan sijasta pienet silmät ja vielä
pienemmät kädet. Vauvatkin olivat aika hämmästyneitä, kun heidän
syliinsä tupsahti heitä itseään monta kertaa isompi pää.
Onneksi vauvat eivät sentään alkaneet päästellä varoitusääniä.
 |
Jalka nousi kepeästi vielä 270 vuorokaudellakin |
Meillä
hevosillakin on kuitenkin omat haasteemme uran ja perheen
yhdistämisessä. Ne koskevat enemmän tammoja kuin oreja. Kuulemma
ihmisillä on sama juttu, ja tätejä syrjitään tässä asiassa enemmän kuin setiä.
Villihevoslaumassa orit osallistuvat varsojen hoitoon jonkin verran,
mutta kesyhevostammat joutuvat melkein aina selviytymään yhäreinä
eli yksinhuoltajina. Siksi orit voivat saada sekä kilpailu-uran että
sen ohella tuhansiakin jälkeläisiä, kun taas tammat eivät kunnon
kilpauran sivussa useinkaan saa kuin korkeintaan muutaman
jälkeläisen. Tämä koskee erityisesti ratsuhevosia, jotka voivat
kilpailla vaikka liki kaksikymppisiksi.
Tähän
asti olen onnistunut uran ja perheen - joka siis toistaiseksi on pelkkä maha - yhdistämisessä oikein hyvin.
Nuorempi täti on ottanut ohjenuorakseen itäsaksalaisen hevoskirjan
ohjeen :
"Tamman
pitäisi antaa jatkaa tavallista työtään tiineysaikanaankin."
(Tylinek,
Samková & Flade: Suuri hevoskirja, 1984. Gummerus)
Minulla
on siis ollut oikeus työntekoon tiineenäkin. Ainoastaan kaikkein
raskaimmat treenit jätettiin pois ohjelmasta tammikuulla, koska
minun oli hiukan hankala kulkea enää kovin lyhyessä muodossa.
Kokeilkaa itse vetää napa sisään viimeisellä
raskauskolmanneksella! Mahaa oli hitsin vaikea saada kurttuun ja
alkoi vähän ärsyttää ja tuli kamala pissahätäkin. Muuten sain
kuljettaa tätejä ihan tavalliseen tapaan helmikuun loppuun asti.
Olin ihan yhtä reipas ja hieno kuin muutenkin. Koska olin niin timmi, nuorempaa tätiä alkoi jo melkein huolestuttaa, että
olen joku supermarjo. Ai kamala!
Maaliskuun
aikana aloin hiukan löysätä tahtia. (Siitä olenkin jo kertonut
Maha vie -postauksessa.) Ihan viimeisen parin viikon aikana varsa ja
maha ovat ottaneet hurjan kasvupyrähdyksen, joten olo on alkanut
tuntua aika raskaalta. Viime päivinä en oikein ole jaksanut juosta
edes hölkkää. (Paitsi jos maneesin katolla on rymistellyt gepardileijona. Ihmisten mukaan se oli putoavaa lunta. Pah!) Olen siis vienyt tätejä pelkille
kävelytalutuksille. Kaikkein eniten odotan, että voisin viedä
heidät ulos syömään tuoretta ruohoa!
 |
306 vuorokautta ja aika höllätä |