Ura ja perhe

Kysymys, pitäisikö tätien keskittyä työntekoon vai ihmisvarsojen hoitamiseen, aiheuttaa aina ja takuuvarmasti kiivasta keskustelua. Jopa riitelyä. Muuten niin rauhalliset tädit yltyvät melkein toistensa kimppuun. Se täytyy johtua ihmisten tahdosta riippumattomista vaistotoiminnoista. Wikipediassa selitetään näin: ”Vaistotoiminnon laukaisevaa ulkoista tekijää kutsutaan avainärsykkeeksi. Avainärsyke saa avaimen lailla auki aivojen synnynnäisen laukaisukoneiston. Usein avainärsyke on jokin ääni, liike, värikuvio tai niiden yhdistelmä.” 

Kokeilkaapas muodostaa äänne-elimillänne esimerkiksi subjektiivinen päivähoito-oikeus tai kotihoidontuen leikkaus. Silloin näette, miten avainärsyke toimii. Zum! Ainakin joidenkin tätien raivokeskus laukeaa hallitsemattomasti, ja he alkavat päästellä taisteluääniä. Tavallisia ovat lapsen etu, naisten oikeus ja niinmutkumähaluun. Ääritilanteessa heiltä saattaa päästä jopa moniosainen naisvaltaisten alojen epätasa-arvoiset työnantajamaksut.

Timmivatsaisena 240 tiineysvuorokaudella

Siinä on hevosen ihan turha mennä väliin ja yrittää sanoa, että asia ei ole suuntaan eikä toiseen noin mustavalkoinen. Meille hevosillehan asia on ihan päivänselvä. Jos meillä sattuu olemaan varsa, voi varsa tulla mukaan töihin. Tai varsa voi jäädä kotiin, jos jaksaa olla töiden ajan ilman tissiä. Tai voimme itsekin jäädä kotiin. Kokeneemmat tammat ovat tosin kertoneet, että varsasta erossa ollessa tissejä alkaa pakottaa, joten on kiva päästä takaisin varsan luo. Emme kuitenkaan tunne tekevämme vääriä asioita, saati sitten syyllistä toisia tammoja heidän tekemisistään.

Minun ymmärrykseni mukaan ihmisten pähkäily johtuu siitä, että ihmisvarsat ovat niin paljon avuttomampia kuin hevosvarsat. Olen tavannut kaksi ihan pientä ihmisvarsaa eli vauvaa enkä edes meinannut tunnistaa niitä ihmisiksi. Ihmisenpoikaset eivät osanneet edes kävellä. Voitteko uskoa? Vauvoja kuljetettiin vaunussa ja kaukalossa, joita luulin jonkinlaisiksi heinäkottikärryiksi tai kauraämpäreiksi. Tungin pääni niihin ja olin tosi yllättynyt, että niistä löytyikin ruoan sijasta pienet silmät ja vielä pienemmät kädet. Vauvatkin olivat aika hämmästyneitä, kun heidän syliinsä tupsahti heitä itseään monta kertaa isompi pää. Onneksi vauvat eivät sentään alkaneet päästellä varoitusääniä.

Jalka nousi kepeästi vielä 270 vuorokaudellakin

Meillä hevosillakin on kuitenkin omat haasteemme uran ja perheen yhdistämisessä. Ne koskevat enemmän tammoja kuin oreja. Kuulemma ihmisillä on sama juttu, ja tätejä syrjitään tässä asiassa enemmän kuin setiä. Villihevoslaumassa orit osallistuvat varsojen hoitoon jonkin verran, mutta kesyhevostammat joutuvat melkein aina selviytymään yhäreinä eli yksinhuoltajina. Siksi orit voivat saada sekä kilpailu-uran että sen ohella tuhansiakin jälkeläisiä, kun taas tammat eivät kunnon kilpauran sivussa useinkaan saa kuin korkeintaan muutaman jälkeläisen. Tämä koskee erityisesti ratsuhevosia, jotka voivat kilpailla vaikka liki kaksikymppisiksi.

Tähän asti olen onnistunut uran ja perheen - joka siis toistaiseksi on pelkkä maha - yhdistämisessä oikein hyvin. Nuorempi täti on ottanut ohjenuorakseen itäsaksalaisen hevoskirjan ohjeen :

"Tamman pitäisi antaa jatkaa tavallista työtään tiineysaikanaankin."

(Tylinek, Samková & Flade: Suuri hevoskirja, 1984. Gummerus)

Minulla on siis ollut oikeus työntekoon tiineenäkin. Ainoastaan kaikkein raskaimmat treenit jätettiin pois ohjelmasta tammikuulla, koska minun oli hiukan hankala kulkea enää kovin lyhyessä muodossa. Kokeilkaa itse vetää napa sisään viimeisellä raskauskolmanneksella! Mahaa oli hitsin vaikea saada kurttuun ja alkoi vähän ärsyttää ja tuli kamala pissahätäkin. Muuten sain kuljettaa tätejä ihan tavalliseen tapaan helmikuun loppuun asti. Olin ihan yhtä reipas ja hieno kuin muutenkin. Koska olin niin timmi, nuorempaa tätiä alkoi jo melkein huolestuttaa, että olen joku supermarjo. Ai kamala!

Maaliskuun aikana aloin hiukan löysätä tahtia. (Siitä olenkin jo kertonut Maha vie -postauksessa.) Ihan viimeisen parin viikon aikana varsa ja maha ovat ottaneet hurjan kasvupyrähdyksen, joten olo on alkanut tuntua aika raskaalta. Viime päivinä en oikein ole jaksanut juosta edes hölkkää. (Paitsi jos maneesin katolla on rymistellyt gepardileijona. Ihmisten mukaan se oli putoavaa lunta. Pah!) Olen siis vienyt tätejä pelkille kävelytalutuksille. Kaikkein eniten odotan, että voisin viedä heidät ulos syömään tuoretta ruohoa!

306 vuorokautta ja aika höllätä