Tänään
tuli täyteen viisi vuotta siitä, kun tädeistä tuli virallisesti
minun tätejäni. Viidessä vuodessa on ehtinyt tapahtua
kaikenlaista: Olen opettanut tädeille ratsastusta, vienyt nuoremman
tädin kilpailemaan, käynyt lemmenlomilla kahtena kesänä,
muuttanut toiseen täysihoitolaan, tullut äidiksi ja vaikka mitä pienempiä asioita.
Suurin
muutos on tietysti ollut äidiksi tuleminen. Eerosta on muutamassa
kuukaudessa kasvanut jo melkein teinihevonen. Viikko sitten
viikonloppuna, kun olimme vielä laitumella, tädit olivat ottamassa
paljon kuvia Eerosta ja muista pojista. Näissä kuvissa Eero on
neljä kuukautta ja pari päivää päälle. Välillä hän näyttää
jo ihan isolta, mutta välillä vielä vähän vauvaltakin.
Virallinen muotokuva: 4 kuukautta 2 päivää
Sillä
kertaa pojilla
sattuikin olemaan tosi vauhdikkaat leikit. Pikkumusta ja Eero ovat
edelleen bestiksiä ja heillä on keskenään kaikkein hurjimmat
painit. Eero on parikymmentä senttiä korkeampi kuin pikkumusta, josta luultavasti tulee isona pienhevonen. Eerosta taas näyttää tulevan suurhevonen. Tädit ovat mittailleet hänen olevan jo noin 130-senttinen.
Eero tykkää välillä kuitenkin hengailla myös tähtipään
kanssa. Hekin painivat, mutta koska tähtipää on nuorempi, on
heidän leikkinsä paljon leppoisampaa. Koska tähtipään emä ja
minä olemme bestiksiä ja kyhnyttelemme toisiamme, myös varsat
ottavat siitä mallia. Olen tyytyväinen, että Eero näyttää
varttuvan sosiaaliseksi hevoslapseksi, joka tulee toimeen erilaisten
hevosten kanssa.
Kirmaamisleikkiä kaikki kolme voivat leikkiä yhdessäkin. Tähtipää jää vielä hiukan jälkeen isommista pojista, mutta ei varmaakaan kauan. Ja hän osaa tehdä kaikkein kipakoimmat pukkiloikat.
Kaikkien hurjien leikkiensä päätteeksi pojat ovat sittenkin vielä ihan pikkupoikia, joilla on kiire äitien hoiviin. Silti ei kulu enää kovin pitkä aika, että heidän elämäänsä tulee tähän asti suurin mullistus eli vieroittaminen. Onneksi pojat saavat siihenkin tukea toisiltaan, niin heidän ei tarvitse jäädä ihan yksin.
Vaikka
elokuussa näytti siltä, että syksy tulee kovaa vauhtia, säät
muuttivat jälleen kerran mieltään. Säät ovat sellaisia. Eivät
osaa päättää. Viime viikkoina onkin ollut taas niin
lämmintä, että nuorempi täti sanoi olevan intiaanikesä. Hän
kuitenkin puhui ihan höpöjä. Onneksi minä tiedän paremmin.
Virallisen määritelmän mukaan intiaanikesä on yllättävä lämpöjakso termisen syksyn jo alettua, eli kun vuorokauden
keskilämpötila on jo laskenut alle kymmenen celsiusasteen. Vielä
ei olla niin syksyssä. Ei siihenkään silti enää pitkään kulu,
sillä täällä lounaisessa Suomessa niin viileää tulee yleensä
syys-lokakuun vaihteessa.
Intiaanitunnelmaan
on silti päässyt laitumella, joka on alkanut muistuttaa preeriaa,
kun pidemmäksi kasvanut heinä on kuihtunut. Lämpimän jakson ja
sopivan sateen ansiosta ruokaakin on kuitenkin riittänyt. Vasta
muutama päivä sitten tuli niin kova sade, että se pehmitti pohjan.
Siksi meidät on nyt siirretty tarhoihin. Tarhat ovat sen verran
pieniä, että niihin ei mahdu kuin kaksi tamma-varsa-paria. Sopivaa
tarhajärjestystä ei vielä ole löytynyt, ja pojat ovat saaneet
aikaiseksi ylimääräistä vilskettä ja vipinää ryntäilemällä
aitojen läpi. Toivottavasti elämä tasaantuu taas pian.
Intiaanitunnelmassa
Ilmojen
viilenemistä odotellessa on ollut poikkeuksellisen hieno tilaisuus
nautiskella auringonpaisteesta ja hehkuvista syysväreistä ennen talven kaamosta. Olen taas päässyt viemään nuoremman tädin
maastoon jo muutamana viikonloppuna. Edellisestä kerrasta olikin
kulunut melkein puoli vuotta. Olemme käyneet pääosin
kävelylenkeillä. Tosin viime kerralla jouduin pelastamaan tädin
gepardileijonilta
ravaamalla aika pitkän matkaa ja muutenkin puhisemalla. Täti ei
jälleen kerran ymmärtänyt tilanteen vakavuutta, vaan väitti
gepardileijonia ruohonleikkuriksi ja trampoliinilla hyppiviksi
lapsiksi. As if. Onneksi olin tarkkana ja pelastin meidät
hengenvaarasta loikkaamalla tieltä pellolle.
Vaarojen välttelyn
lisäksi maastossa on mukavaa seurailla luontoa. Olemme nähneet
esimerkiksi kahden haukan kisailevan, paljon närhiä ja tänään
vielä yhden sisiliskonkin ennen talvihorrokseen vaipumista. Ihan
täysihoitolan pihapiirissäkin olemme katselleet kurkiauroja ja
metsäkauriita, jotka käyvät viereisellä pellolla syömässä ja
juoksentelemassa.
Syksy
on tuonut mukanaan tietenkin myös syysherkut. Vuodenajan vaihtumisen
tietääkin
parhaiten niistä. Täti on kokkaillut itselleen punajuuria ja
himoitsee kaalipiirasta. Tosin lämpimän jakson takia monet
kesäkasvitkin ovat alkaneet kasvaa vielä uudelleen. Maastolenkin
varrelta on löytynyt esimerkiksi herkullisia voikukkamättäitä,
iso kasvusto siankärsämön lehtiä, meheviä heinätuppoja sekä
koiraputken uusia lehtiä.
Joskus täti hannaa vastaan, kun vien hänet syömään.
Mutta yleensä evästauko sopii hänelle ihan hyvin.
Vaikka tädillä ei ole mukanaan omia
eväitä, hän on reilu ja antaa minun välillä pysähtyä syömään
jotain erityisen houkuttelevaa. Hänen mielestään on kuulemma
pienempi paha, että yritän joskus jäädä syömään kuin että
säntäilen ja kiirehdin suinpäin kotiin. Samalla täti ehtii itse
bongailla sieniä. Minä en välitä niistä, koska minusta sienet
eivät ole ravintoa vaan pikemminkin hattivattiotuksia.
Hattivatteja kaupungin puistossa
Minusta
parasta syksyssä ovat omenat, ja Eerokin on oppinut syömään niitä
oikein hyvin. Tänä vuonna omenia onkin yllin kyllin, ja tädit ovat
saaneet niitä ystäviltään kassikaupalla. Koska niin isosta
määrästä omenia tulisi jo vatsa kipeäksi, he ovat myös
säilöneet niitä talven varalle. Hevosille sopivin säilömistapa
on kuivaaminen. Pilkkomisessa on kova homma, mutta mitäpä ihmiset
eivät tekisi hevostensa hyväksi. Niinpä minulle ja Eerolle on nyt
jemmassa pari ämpärillistä omenalohkoja. Lisäksi tädit ovat
keränneet ja kuivanneet myös ruusun kiulukoita ja orapihlajan
marjoja, jotka myös ovat terveellistä
syötävää varsinkin jalka- ja nivelvaivojen ennaltaehkäisyyn.
Herkkua!
Trail mix talven varalle Omenaa, ruusunmarjaa ja mustaherukanlehtiä
Näin kauniiden syyspäivien ja maistuvien lisäravinnevarastojen kanssa voikin talvea odotella
hyvillä mielin.
Tänään,
kuudes syyskuuta, vietetään Suomenhevosen päivää sen kunniaksi, että samana päivänä vuonna 1907
Suomen suuriruhtinaskunnan keisarillinen senaatti vahvisti vahvisti
suomenhevosen kantakirjan perustamisen. Liput salkoon siis! Jos
nurkista ei löydy autenttista suuriruhtinaskunnan vaakunaa, voi sen
sijasta käyttää myös siniristilippua. Ja erityisesti: Jokaiselle
suomenhevoselle ekstraomena!
Suomenhevosen
päivään liittyen syyskuun ensimmäisen sunnuntain viikonloppuna
järjestetään myös rodun merkittävin ratsastustapahtuma Ypäjällä.
(Tänä vuonna se osui jo viime viikonvaihteeseen.) Minä olen käynyt
siellä vain kerran kilpailemassa, mutta tädit käyvät lähes joka
vuosi ihailemassa hienoja hevosia. Samalla tapaa myös muita
suomenhevosihmisiä ja saa päivittää uusimmat kuulumiset. Viisi
vuotta sitten tapahtuma oli poikkeuksellisen tärkeä heidän
suomenhevoselämälleen, kun he kuulivat silloiselta
ratsastuksenopettajaltaan erään suomenhevostamman etsivän
itselleen uusia ihmisiä. Eli siis minun. Nuorempi täti ei jaksa
pitää mielessään tarkkoja päivämääriä, mutta hänen
muistaakseen he tulivat katsomaan minua ensimmäisen kerran kahdeksas
syyskuuta. Sen jälkeen heillä on ollutkin pelkkiä suomenhevosen
päiviä, Eeron myötä vieläpä tuplana.
Minulla
on ollut ihmisvalinnoissa paljon onnea, mutta monille hevosille
sopivien ihmisten löytäminen tuottaa paljon päänvaivaa. Jos
ihmiset ovat itselle epäsopivia, kannattaa yrittää etsiä paremmat ihmiset. Monet hevoset joutuvat vaihtamaan ihmisiään
jatkuvasti. Silloin joutuu kuitenkin usein muuttamaan uuteen
täysihoitolaan, mikä on vaivalloista ja stressaavaa.
Virhevalintojen välttämiseksi kannattaakin kiinnittää huomiota
ihmisten huolelliseen valintaan.
Minä
en ole joutunut etsimään uusia ihmisiä kuin kahdesti. Koska olen
onnistunut valinnoissani näin hyvin, voin jakaa neuvoni myös muiden
hevosten käyttöön. Ensiksi kannattaa miettiä, mihin tarkoitukseen
on ihmistä hakemassa. Etsiikö ihmistä esimerkiksi
maastoratsastukseen vai kilpailukäyttöön? Jokainen ihminen on hyvä
jossain käytössä, mutta vääränlainen käyttötarkoitus saattaa
laukaista periaatteessa mukavassa ihmisessä koko joukon
ongelmakäytöstä. Toiseksi, kun on löytänyt potentiaalisia
vaihtoehtoja, pitää olla tarkkana luonneasioiden kanssa. Olen sitä
mieltä, että valinnat pitää tehdä tunteella. Pieniä
rakenteellisia tai koulutuksellisia puutteita sen sijaan voi katsoa
läpi sormien. Niiden yli pääsee kärsivällisyydellä, kunhan
fiilis on oikea.
Ensimmäisen
kerran etsin uutta ihmistä, kun halusin itsenäistyä
syntymäkodistani. Silloin löysin mukavan sedän. Parasta hänen
luonaan asumisessa oli huippukiinnostava työ. Minun tehtävänäni
oli pitää jokirannan perinnebiotoopin kasvillisuus kurissa eli
syödä mahdollisimman paljon. Ura oli kuin luotu minulle. Nam.
Syömisen lisäksi vedin häntä kärryillä ja sain juosta tosi
kovaa. Sekin oli mukavaa. Mutta siinä juoksuhommassa piti mennä
pelkkää ravia, mikä oli minusta pidemmän päälle tylsää. Siksi
päätin etsiä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pääsisin myös
laukkaamaan. Ja silloin löysin nykyiset tätini.
He
ilmestyivät syyskuussa katsomaan minua laitumelle. Koska ihmisten
valinnassa kannattaa tuoda esille omaa osaamista, minä näytin
heille miten ahkerasti osaan syödä. He halusivat kuitenkin nähdä
minun myös liikkuvan. Sen takia setä huitoi narulla. Syöminen jäi
kesken ja harmitti ja etupäässä nakkelin niskojani. Suostuin
kuitenkin ottamaan muutaman laukka-askeleen, vaikka olikin mutaista
ja olin paljain varpain. Tädit olivat tyytyväisiä, kun otin
hienosti takaosan alle ja pysyin hyvin pystyssä liukkaalla alustalla.
Sitten
vein sedän talliin ja jäin käytävälle tutkimaan tätejä
tarkemmin. Koska nuorempi täti pyöri ympärilläni kokeilemassa
jalkojani ja selkääni, sain tutustuttua häneen rauhassa. Hän
vaikutti rauhalliselta ihmiseltä. Lopulta pääsin karsinaan ja sain
taas ruokaa. Vanhempi täti tuli kurkkimaan karsinnan kaltereiden
välistä. Hän oli hyvin ystävällinen, joten nuuhkin ja pussailin
häntä hiukan. Onneksi tädit ymmärsivät, että pidin heitä
itselleni juuri sopivina ihmisinä ja heistä tuli minun omia tätejäni.
Siispä
toivotan omille tädeilleni ja lukijoille sekä tänään että kaikkina muina päivinä Hyvää suomenhevosen
päivää!
Olen
mammalomani jälkeen treenannut nuorempaa tätiä puolisentoista
kuukautta. Treeni on edelleen osa-aikaista, koska tädin täytyy
antaa rauhassa kasvattaa kuntoaan pitkän tauon jälkeen. Nuorempaa
tätiä treenaan suunnilleen joka toinen päivä ja sen lisäksi olen
pitkästä aikaa päässyt treenaamaan myös vanhempaa tätiä.
Projektille on asetettu maltillinen tavoite: Rantakuntoon 2014.
Tässä vaiheessa olemme kuitenkin jo edenneet siihen pisteeseen,
että olen vienyt nuoremman tädin vierailevien personal trainereiden
oppiin. Olen viimeisen parin viikon aikana saanut hyviä neuvoja,
mihin asioihin treenitauon jälkeen kannattaa kiinnittää huomiota.
Ensin
sain konsultaation hierojalta. Hieronta teki aluksi kipeää, mutta
lopulta se oli valtavan rentouttavaa. Eerokin oli jätetty
laitumelle, eli sain rauhassa nautiskella. Ristiselkä oli jumissa ja
varsinkin vasemmasta lautasesta on lihas hävinnyt. Hierojan mukaan
se ei ole mikään ihme. Ensin selkä oli kovilla, kun Eero ei
meinannut millään mahtua vatsaan. Nyt taas joudun venyttämään
itseni ihan sahapukkiasentoon, että Eero pääsee tissille, ja sekin
käy selälle. Jumppaohjeiksi tuli kaikkea sellaista, jossa selkä
venyy ja pyöristyy, vatsa menee kurttuun ja takaosa aktivoituu. Eli
peruutuksia, väistöjä, puomeja ja mäkiä.
Valahtanut ylälinja
Viime
viikolla kävi myös yksi vieraampi valmentajatäti pitämässä
tuntia. Hän on vanha tuttu, mutta ei ole vähään aikaan käynyt.
Hänkin huomasi, että aiemmat muhkeat peppukurvini ovat ihan
hävinneet. Ja nuorempi täti on juuri lukenut sanomalehdestä, että
nykyisin iso
peppu on muodissa. Siihen kuulemma tiivistyy kysymyksiä rodusta.
Aijai. Nyt täytyy tiivistää minunkin uhkea suomalainen rotuni
peppulihaksiin ja muistaa vaatia tädeiltä tehokasta pakarajumppaa
eikä mitään hölkkäilyä!
Molemmat
personal trainer -konsultit ovat olleet sitä mieltä, että tauon
jälkeen kannattaa tehdä paljon töitä käynnissä ja antaa
lihasten vahvistua rauhassa. Ja että muutenkin kannattaa satsata
enemmän laatuun kuin määrään. Vähemmän on enemmän. Pidemmän
tauon jälkeen on mahdollisuus aloittaa vähän kuin alusta ja tehdä
perusasiat huolella. Positiivisen ajattelun mukaisesti: Taantuma
on uusi mahdollisuus! Rapakuntoisen tädin kanssa on hyvä
tilaisuus korjata hänen alkukoulutuksessa omaksumansa huonot tavat
ja opetella tilalle parempia.
Lisäksi
yksi ihan uusi täti kävi veivaamassa nuoremman tädin jalkoja ja
laittamassa häntä muutenkin parempaan asentoon minun selässäni.
Hänkin sanoi moneen kertaan, että vähemmän on enemmän. Sitä
kutsutaan centered
ridingiksi. Olen kyllä treenannut tätiä siinä asiassa
ennenkin, mutta en pitkään aikaan ole saanut apua keneltäkään.
Minusta on itsestään selvää, että ihmisten
ratsastuskoulutuksessa tavoitellaan tasapainoa ja irtonaisuutta,
mutta sitä on usein vaikea ilmaista heille. Sen sijaan he nykivät,
tyrkkivät, kenottavat ja vaikka mitä. Silloin on paha
keskittyä tekemään kiemuroita kunnolla. Siksi on hyvä saada
konsultaatiota ihmisten viestintää paremmin taitavalta.
Laitumelle
olemme muuten saaneet seuraksemme myös mustan tammabestikseni ja
hänen tähtipäisen juhannusvarsansa. Syömme bestiksen kanssa
välillä ihan turvat yhdessä ja rapsuttelemme toisiamme. Hänen
varsansa oli aluksi ujo, koska hän on sen verran Eeroa ja
pikkumustaa nuorempi. Mutta parissa viikossa heistä on tullut hyvä
poikaporukka. Eero ja pikkumusta ovat edelleen paita ja peppu, mutta
välillä Eero kyllästyy painimiseen ja menee rapsuttelemaan
tähtipään kanssa.