Arkeen

Viimeisen viikon aikana meillä on palattu arkeen. Se tarkoittaa, että nuorempi täti on lopettanut kesälomailun ja mennyt takaisin töihin. Myös minä olen palannut takaisin omiin töihini eli päässyt pitkästä aikaa viemään nuoremman tädin ratsastamaan. Minusta arki ja töissä käyminen ovat iloisia asioita.

Arkista puuhastelua

Ensinnäkin tädit käyvät taas ihan säännöllisesti eivätkä miten sattuu. On paljon mukavampaa, kun on selvä päiväohjelma ja tietää, mihin aikaan tätejä kannattaa odottaa. On olemassa yksi kaunis laulukin, jossa sanotaan että jo odottaminen lämmittää sydäntä. Toiseksi töissä käyminenkin on mukavaa. Silloin aika kuluu paremmin ja lisäksi saa palkkaa ja lomakin tuntuu lomalta. Uskoisin, että täditkin ovat siitä ihan samaa mieltä, vaikka heidän palkkansa ei olekaan nameja kuten minulla vaan pelkkää tylsää rahaa.

Työn lomassa huilikin maistuu paremmalta

Arjen ja töiden takia olen taas pitkästä aikaa alkanut tulla tätejä vastaan portille, kun he ilmestyvät näkyviin. Koko kesänä en pahemmin viitsinyt, koska yleensä tädit vain tulivat ja harjailivat. Mutta nyt tulen taas korvat hörössä vastaan, varsinkin jos tädeillä on suitset mukana.

Olen nyt aluksi käynyt töissä suunnilleen joka toinen päivä. Ensimmäisillä kerroilla työt kestivät vain noin vartin, koska ihmiset eivät tienneet, miten Eeron ja minun erossa oleminen sujuu. Kun meillä kummallakaan ei tuntunut olevan mitään hätää, on työvuoroja pikkuhiljaa pidennetty noin kolmeen varttiin. Eeron aika kuluu hyvin pikkumustan kanssa laitumella. Pari kertaa hän on jäänyt myös yksin sisälle meidän huoneistoomme. Sekin sujui mukavasti, paitsi että hän sotki huoneiston lattian aika pahasti ja talloi heinät sinne joukkoon. Mutta on kai ihan tavallista, että lapset sotkevat paikkoja ollessaan yksin kotona.

Ihan ensimmäisellä kerralla lähdin viemään tätiä laitumelta kentälle niin innokkaasti, etten muistanut Eeroa ollenkaan. Vasta kentällä rupesin miettimään, että jotain tästä nyt puuttuu. Vilkuilin hiukan huolissani jalkoihini ja sivuilleni ja tajusin sen puuttuvan palasen olevan Eero. Ei siis mitään vakavaa. Sitten olinkin aika helpottunut, että saisin olla hetken rauhassa pureksimiselta ja muulta varsojen häröilyltä. Yhdellä kerralla nuorempi täti vei minut sisälle satuloitavaksi ja silloin olin kyllä hiukan hätääntynyt. Huoneisto tuntui autiolta ilman Eeroa. Jouduin pyörimään ja huutelemaan ja kakkimaan aika paljon. Mutta kentällä rauhotuin heti.

Eilen olin jopa ilahtunut, kun pääsin ratsastuksen jälkeen yksin huoneistoon. Välipalaheinätkin olivat juuri sopivasti katettuna, ja ajattelin saavani kerrankin syödä rauhassa. Yleensä Eero nimittäin seisoo keskellä heinäkasaa. Se on vähän sama, kuin jos ihmisten syödessä lapset kävelisivät pöydällä. Kulinaarinen nautinto on tipotiessään. Mutta eikös Eero tuotu sinne heti perässä. Onneksi hän kävi vain nopeasti tissillä ja alkoi nukkua, joten sain sittenkin nauttia heinistä rauhassa.

Ratsastuksessa olen nyt aluksi keskittynyt ihan perusasioihin. Yritän liikkua niin suorana, että tätikin pysyy suorana satulassa. Lisäksi yritän pitää tahdin sellaisena, että täti ei vedä ohjista. En jaksa kannatella kaulaani yhtä hyvin enkä kulkea yhtä lyhyenä kuin ennen mammalomaa, mutta liikun reippaasti ja rennosti eteenpäin. Ja olen tosi tyytyväinen, että tätikin pysyy kyydissä melko sujuvasti.

Pontevaa ravia

Laukka rullaa

Tädin mielestä minä tunnun kuulemma hiukan lentävältä lihapullalta hänen lipizzalaisen ratsunsa jälkeen. Pöh, pilkkaa ja panettelua! Saanen huomauttaa, että minun liikemekaniikkani on erilainen. Minun liikkeeni ei suuntaudu näyttävästi ylös vaan taloudellisesti eteen ja alas. Se on perua tukkihevosesivanhemmilta. Jos he olisivat tukkikuorman kanssa tepastelleet ylösylöspompspomps, olisivat tukit jääneet metsään ja sudet syöneet. Sen sijaan esivanhemmat ottivat rivakan rykäisyn alaviistoon ja selvisivät tukkikuorman kanssa kotiin ilta-appeelle. (Täti näki muuten aiemmin kesällä lehtiuutisen, jossa minun vanhempi täysveljeni vetää tosi painavaa kivirekeä. Eli minullakin luultavasti olisi keskimääräistä paremmat edellytykset siihen lajiin. Tuskin onnistuisi niiltä ulkomaaneläviltä.) No mutta, tämän herjaamisen takia olen näyttänyt tädille, että osaan myös laittaa jalkoja ristiin rastiin ja mennä sivuttain kunhan hän nyt itse selässä jotenkin kiikkuu.

Takajalkoja taitavasti ristiin

Avotaivutuksessa täti oli niin mutkalla,
ettei auttanut kuin laittaa silmät kiinni ja toivoa parasta...

Vaikka minun ja Eeron arki onkin pääosin näin iloista, on täysihoitolassa tapahtunut taas surullisempiakin asioita. Sunnuntaiyönä nuori vaaleaverikkötamma varsoi orivarsan, jonka takajalat jäivät synnytyksessä väärään asentoon. Toinen takanen vammautui niin pahasti, että hänet piti tänään saattaa vihreämmille laitumille. Nyt vaaleaverikkö on kovin hädissään, mihin hänen varsansa on kadonnut. Onneksi hän itse kuitenkin on ihan kunnossa, koska huonolla tuurilla myös hänelle olisi voinut käydä kurjasti. Varsan menettäminen on kaikista hyvin surullista, mutta samalla pitää muistaa olla kiitollinen kaikista niistä asioista, jotka ovat hyvin.

Kaikki hyvin,
tässä ja nyt