Kevään merkkejä

Ihmisten mukaan kevät alkaa, kun vuorokauden keskilämpötila nousee yli nollan celsiusasteen. Ihmisten käsityskyky on sen verran hevosia huonompi, että he tarvitsevat avukseen kaikenlaisia mittausvälineitä. Heillä täytyy olla tosi hankalaa, jos eivät itse tiedä niinkin yksinkertaisia asioita kuin mikä vuodenaika on menossa. Huh.

Etelä-Suomessa keskilämpötila nousee plussan puolelle yleensä maaliskuun loppupuolella. Meillä hevosilla kevät on siinä vaiheessa jo pitkällä. Me tiedämme kevään alkavan heti, kun päivä alkaa talvipäivänseisauksen jälkeen pidentyä. Silloin meille alkaa kasvaa uusi kesäkarva talvikarvan juureen, ja vanha talvikarva alkaa pikkuhiljaa irrota. Tänä talvena ensimmäiset karvat irtosivat minusta tapaninpäivänä. Nuorempi täti hämmästeli, miten minun sisäinen kelloni voi olla niin tarkka, että huomaan muutaman minuutin eron valoisuudessa. Mitä ihmettelemistä siinä muka on? Olen joutunut virittämään sisäisen kelloni äärimmilleen, että tiedän olla ruoka-aikaan skarppina.

Muutenkin tiedän vuodenajan täsmällisesti sen mukaan, mitä minun tekee mieleni syödä. Talven selkä on taittunut, kun koivuissa ja pajuissa alkaa mahla virrata ja oksat tuoksuvat nenääni tosi houkuttelevilta. Kun kevät ehtii pidemmälle, etsin lumen alta ensimmäiset ruohonkorret. Kevät on parhaimmillaan voikukka-aikaan. Kun herkuttelen horsman versoilla, pihlajanlehdillä ja mustikanvarvuilla, alkaa olla jo kesä. Keskikesän parasta sesonkiruokaa on apila ja hiirenvirna. Pujot ja ohdakkeet kuuluvat syyskesään, ja ihan kokonaan syksyllä saatan maistella myös kellastuneita saniaisia ja pudonneita vaahteranlehtiä. Ensimmäisten lumisateiden aikaan tiedän, että talvi on alkanut ja että ravintoa ei ehkä löydy kuukausimääriin. Siinä tuleekin kova hätä syödä kaikki, mikä pilkottaa lumesta, esimerkiksi kuivuneet mesiangervot ja siankärsämöt.

(Olen muuten opettanut nuoremmalle tädillekin tätä intuitiivista syömistä. Voi olla, että hän vielä oppii tunnistamaan vuodenajat muutenkin kuin mittareista tai kalentereista. Nykyään täti osaa jo lupaavasti laskea kevään alkamisen siitä, kun hänen ensimmäisen kerran tekee mieli syödä lehtisalaattia tai muuta tuoretta lehtivihreää. Usein se tapahtuu jo vuodenvaihteessa, mutta tänä vuonna kevättunne antoi odottaa itseään helmikuulle. Syksy taas alkaa punajuurista.)

Nyt kevät on jo niin pitkällä, että linnut laulavat ja tikka pärisyttää. Varikset puuhailevat vilkkaasti, ja nuorempi täti on kuullut mustarastaankin laulavan kaupungissa. Minulta karva irtoaa tuppoina ja aurinkoisella ilmalla saan tarhailla alasti.

Monena keväänä olen muuttunut näihin aikoihin tosi villiksi ja ihan melkein lohikäärmeeksi. Olen silloin ajatellut ihan pelkästään ihania oreja. Arvatkaa hei, onko ollut tosi ärsyttävää seisoa karsinassa harjattavana! Vatsaakin on ikävästi kipristellyt. Olen sen ilmoittanut tädeillekin hyvin selvästi. Tämä kevät tuntuu kuitenkin erilaiselta. Orijutut ovat ihan blaaaah. Vatsanväänteitäkään ei kovasti ole, ei tavallisia keväisiä eikä enää niitä tänä talvena olleita oudompiakaan. Tätien mukaan se mahatyyppi ei enää mahdu liikkumaan niin paljon kuin ennen. Se ilmeisesti jatkaa riehumista vasta, kun pääsee ulos. Siihen ei todennäköisesti kulu enää kahtakaan kuukautta, whaaat?