Vauhdikas mediapersoona

Minulle ja Eerolle on ehtinyt kertyä kaikenlaisia kuulumisia nuoremman tädin talvihorroksen aikana. Annan niistä jonkinlaisen taannehtivan raportin asia kerrallaan. Aloitan omistani. Se on hitusen itsekästä, mutta olen kuullut, että äitien on hyvä osata olla terveesti itsekkäitä. Eeron kuulumiset ovat sitä paitsi ihan tavallisia puberteettisen oripojan kuulumisia – kasvamista ja kavereiden kanssa hengailua – ja joutavat hyvin odottaa seuraavaankin kertaan.

Tällä hetkellä paljon ajankohtaisempi asia on, että minusta on tullut ihkaoikea mediapersoona. Siis vähän sellainen kuin tuksut, timo-tee-aat, tauskit ja matit-ja-mervit. Paitsi minä tietysti keskityn vakavasti otettavaan asiajulkisuuteen. Minusta on nimittäin tullut tämän oman blogini lisäksi toisenkin blogin tähtiesiintyjä. Hör-hör-hörrr. Kaikki maine ja kunnia johtuu siitä, että olen pitkästä aikaa löytänyt ihmisen, jota voin treenata esteratsastuksessa. Ja tämä estekuski siis pitää blogissaan treenipäiväkirjaa siitä, miten hänen koulutuksensa edistyy. Voitte siis käydä seuraamassa minun kuulumisiani myös osoitteesta erikannelamaa.blogspot.fi (varsinkin jos nuorempi täti on yhtä saamaton kirjaamaan niitä kuin on viime aikoina ollut). Siellä on nähtävillä jopa elävää kuvaa meidän harjoituksistamme.

Meikä on julkkis!

Minun tilanteenihan on esteratsastuksen suhteen ollut hyvin ikävä, sillä en ole päässyt hyppäämään yhtään niin paljon kuin olisin halunnut. Vanhempi täti ei ole hypännyt enää vuosikausiin, ja nuorempi tätikin on tätänykyä ihan vellihousu. Ja sitten muka ei voinut i-kui-suuk-siin hypätä mahassa olevan Eeron takia. Onneksi hän ymmärsi tulla sieltä mahasta pois, niin pääsen taas lempipuuhaani.

Muutama vuosi sitten yritin tosissani treenata nuorempaa tätiä esteratsastuksessa, mutta hän valitti aina, että muka ryntäilen liian kovaa ja että muka menen väärään suuntaan. Muka-muka. Minusta hänellä itsellään on surkea estesilmä. Hän haluaa mennä ihan hissunkissun ja tehdä pieniä hyppyjä eikä muutenkaan tajua esteradalla linjoja yhtään niin hyvin kuin minä. Hän haluaa esimerkiksi tehdä ihmeellisiä kurveja esteiden välille. Minusta kaikki yhtään samaan suuntaan olevat esteet voisi hypätä peräkkäin ja sitten takaisin toisesta suunnasta. Täti väittää, että ne pitäisi mennä jossain eri järjestyksessä ja että niissä on muka jotain numeroita. Huuhaa.

Taipuisat takakäpälät

Pari kertaa kisoissa onnistuin kaikesta huolimatta saamaan tädin radasta läpi kunnialla. Siitä hyvästä minulle myönnettiin jopa urhoollisuusmitali. Täti tosin ripusti sen omaan kaulaansa, nimitti sitä seuranmestaruudeksi ja oli tosi ylpeä. Koska kenen tahansa hevosen urheus on rajallista, on täti onneksi ymmärtänyt, että tarvitsen jonkun hiukan lahjakkaamman valmennettavan hyppyjuttuihin.

Minun urhoollisuusmitalini ripustettiin
epähuomiossa tädin kaulaan

Nyt tilanne vaikuttaakin lupaavalta. Uusi estekuski on sopivan rauhallinen ja tarkka muttei vellihousu. Hän pysyy hyvin kyydissä, vaikka tekisin välillä vähän isompiakin loikkia. Vaikka hyppääminen onkin minusta tosi kivaa, olen silti myös aika varovainen. Esteiden joukossa nimittäin pesii ihan erityinen gepardileijonien alalaji. Ne pystyvät piileskelemään estepuomien joukossa täysin näkymättömissä, mutta purevat salamannopeasti jalkoihin, jos hyppää liian läheltä puomeja. Jos este siis on yhtään hankalan näköinen, mieluummin sujahdan siitä kokonaan ohi tai hyppään tosi kaukaa ja korkealta.

Ilmavara suojaa gepardileijonilta
(Tässä kyydissä on ihan oikea ratsastaja)

Pakko tunnustaa, että ensimmäinen hyppykerta tämän uuden kuskin kanssa ei mennyt ihan putkeen. Hänenkin mielestään minä ryntäilin ja lisäksi menin esteistä ohi aika monta kertaa. Hän loukkasi polvensakin tolppiin, kun minä viime hetkellä heittäydyin esteen sivuun gepardileijonien ulottumattomiin. Monta kertaa. Halusin näyttää hänelle, että en ole mikään helppo nakki tai tamma. Varmaan kaikki tammat ja tädit tietävät, ettei heti alkuun saa vaikuttaa liian helpolta. Onneksi hän oli sinnikäs ja luotti minun valmennuskykyyni. Ja onneksi polvikin on parantunut.

Lisäavuksi valmennukseen minulle asennettiin turbosuutin. Ihmiset nimittävät sitä kolmipalapelhamkuolaimeksi, joka on kuulemma sopiva kuolain kuumille mutta herkille hevosille. Sen kanssa kyydissä istuva ihminen tuntee olonsa turvalliseksi eikä hätäänny, vaikka minä välillä vähän turbokiihtyisin. Nyt olen hypännyt uuden kuskin kanssa muutaman kerran, ja hän on osoittanut todella hienoa kehitystä. Viimeksi kuljetin häntä jo ihan kokonaisen kuuden esteen radan täysin sujuvasti. Jos edistystä tapahtuu tähän tapaan jatkossakin, saatan viedä hänet jopa kilpailuihin. Katsotaan!

Harja hulmuten kohti uusia haasteita

Ensi kerralla sitten enemmän Eerosta.