sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Aikaerorasitus

Ihmiset ovat sekaisin. Onneksi sentään niin päin, että aamiainen tuli tänä aamuna tuntia liian aikaisin. Samoin päiväheinät ja iltaruoka. Syksyisin ihmiset sekoavat toisin päin ja alkavat yhtäkkiä pihtailla ruokien kanssa tuntia pidempään. He väittävät sen johtuvan jostain kellojen siirtämisestä. Kummaa touhua, mutta ei kai ihmisten ymmärrystasolla olevilta eläimiltä voi odottaa täysin loogista käytöstä.

Minä olen ottanut muutaman päivän löysästi, koska torstaina eläinlääkäritäti tuli ja pisti minua. Pistämisen jälkeen on hyvä olla muutama päivä hissuksiin. Eilen vein nuoremman tädin taluttelulenkille etsimään parhaita ruohopaikkoja. Kuivan talvikäkkyrän juuressa on jo vähän tuoretta, kunhan etsii tarkasti. Kevät on niin aikaisessa, että syötävää on jo vähintään yhtä paljon kuin viime vuoden vappubuffetissa.

Tänään pääsin viemään nuoremman tädin metsään asti. En olekaan vähään aikaan vienyt häntä kävelylenkeille yksistäni vaan minulla on yleensä ollut mukana tukihenkilöhevonen omine täteineen. Tädin ulkoiluttaminen yksin on vastuullista puuhaa, koska silloin on ihan itsenäisesti vastuussa gepardileijonilta suojautumisessa. Tukihenkilöhevosen kanssa vastuu jakautuu useamman kesken ja voi ottaa paljon rennommin. Tänäänkin jouduin moneen otteeseen olemaan varuillani ja jopa tekemään muutaman äkkinäisen pakoloikan. Gepardileijonat vaanivat ainakin naapurin trampoliinin luona, kivikasassa ja pensasaidassa.

Koska tädin lenkittäminen yksistään on näin rankkaa ja vastuullista, olisi minusta usein parempi tulla suorinta tietä kotiin. Mutta silloin täti alkaa inttää vastaan, koska hänen mielestään pitäisi pysyä tiellä. Minusta tiet ovat luusereille. Minä taas olen rivakka tukkihevonen, joka raivaa tiensä läpi minkä tahansa ryteikön. Ymmärrän toki, että tädin suunnistuskyky on harjaantumaton metsäolosuhteissa, mutta on täysin käsittämätöntä ettei hän suostu oikaisemaan edes aukean pellon poikki.

Kaikista ihmisten kummallisuuksista huolimatta esimerkiksi tässä aikasekoilussa on se hyvä puoli, että sen jälkeen kevät on läsnä entistä voimakkaammin. Nyt voi alkaa odottaa tuoretta ruokaa ja hiirenkorvia. Naminam!

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Kevättä ilmassa ja mahassa

Ihmiset puhuvat usein säästä. Viime viikkoina heillä onkin riittänyt puhuttavaa, kun sää on vaihdellut lähes päivittäin. Yhtenä päivänä on ollut kauniin aurinkoista, seuraavana on pyryttänyt paksulti lunta ja sitä seuraavana lumi on taas huvennut hetkessä.

Siispä ihmiset ovat ihan sekaisin siitä, mikä vuodenaika on menossa. Kiistelyssä on ollut esillä kaksi näkökantaa: Yhdet uskoivat kevään alkaneen jo muutama viikko sitten ja pitivät kylmempää jaksoa takatalvena. Toiset ajattelivat talven vain olleen tavallista lämpimämpi ja kylmyyden kuuluvan asiaan. Tämä on ehkä vähän samanlainen asia kuin se, että joidenkin mielestä lasi on puoliksi tyhjä vai ja toisten puoliksi täynnä. Minä en kyllä ymmärrä, miten sama lasi voi olla tyhjä ja täynnä. Ymmärrän vain sen, että jos vatsa on täynnä, ruokakuppi on tyhjä. Ja jos aurinko paistaa lämpimästi, se paistaa lämpimästi, oli mikä vuodenaika hyvänsä.

Olen ennenkin ihmetellyt ihmisten puutteellista kykyä tunnistaa vuodenajat. Ajatella, että jopa jääkaapin vihanneslokerossa pidetyt perunat ja valkosipulit tietävät vuodenajat paremmin kuin ihmiset! Vaikka vihanneslokerossa ei ole päivänvaloa lainkaan, kasvikset tietävät alkaa kasvattaa ituja ja versoja. Ihmiset kuvittelevat olevansa fiksuja ja kehittävät kaikenlaisia mikrosiruja ja älymateriaaleja. Silti pelkkä peruna voittaa heidät ajastamisessa mennen tullen. Puhumattakaan tällaisista kehittyneemmistä eliölajeista kuin hevoset. Me tiedämme monesta asiasta, että kevättä kohti ollaan menossa.

Viherpeippo lennossa
Kuva: Wikipedia
Keväisin tunnelma ikään kuin kohoaa lisääntyvän valon myötä. Ilmassa on paljon lempeä, kun linnut aloittavat kosiomenonsa. Täysihoitolan pihalle on ilmestynyt samoja vihertinttejä kuin viime vuonna. Tänä vuonna ne ovat kylläkin saapuneet monta viikkoa aikaisemmin ja lisäksi nuorempi täti on tällä kertaa melko varma, että ne ovat viherpeippoja eivätkä vihervarpusia. Täti kehittyy lajintunnistuksessa hitaasti mutta varmasti. Peltoaukeallakin näkee monenlaisia siivekkäitä, joita voi seurailla tarhaillessa. Viime päivinä siellä on lennellyt kiuruja. Kiurut on helppo tunnistaa livertävästä laulusta ja ylös-alas-kosiomenoista. Välillä pellolle parkkeeraa myös joutsenia hetkeksi lepäämään. Joutsenet ovatkin vaikuttavia eläimiä lentäessään matalalla siivet viuhuen.

Täti on tehnyt paljon lintuhavaintoja kaupungissakin. Lokit ovat saapuneet taivaalle kaartelemaan ja kirkumaan jo pari viikkoa sitten. Viime viikolla myös kaupungin keskustaan oli eksynyt pari joutsenta, joista tuli välittömästi julkkiksia. Tosin ne olivat eri lajia kuin minun näkemäni joutsenet. Viikonloppuna täti näki myös ensimmäiset sepelkyyhkyt kujertelemassa puistossa. (Nuoremmalle tädille tulee muuten aina sepelkyyhkyyhkyistä mieleen yksi hänen ystävänsä, joka ei voi sietää kyyhkysten eikä panhuilun ääntä. Että terveisiä Jyväskylään minultakin!)

Minunkin vatsassani on ollut vähän kuherteleva olo. Kevätmaha saa minut kaihoisaksi ja haaveksivaksi. Tuijottelen huoneistoni ikkunoista ja odottelen, että unelmaorini ilmestyisi näkyviin. Aikaisemmassa täysihoitolassahan hän ulkoili minun ikkunani alla, mutta nyt häntä ei näy eikä kuulu. Tädeiltä kuulin, että hän voi kuitenkin oikein hyvin ja myös aika paksusti. Se on mukava kuulla! Hän on käynyt myös esiintymässä ja näyttämässä nuoremmille oreille, kuinka vanhempi herrasmies laittaa jalalla koreasti.

Kevätmahan takia olen joutunut huomauttelemaan tädeille harjaamisesta. Mulkoilen, luimistelen ja irvistelen, jos he harjaavat vatsan alta varomattomasti. Koska tämä on jo tätien kuudes kevät minun kanssani, he ovat sentään oppineet kunnioittamaan minun mahaani ja yksityisyyttäni muutenkin. Kun he ovat varovaisia, minäkin olen varovainen enkä näyki heitä. Minusta se on aika reilu diili.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Juoksuaika (eli tätien kouluttamisen jatkokurssi)

Opetin Eerolle perusasiat tätien kouluttamisesta jo heti pienenä. (Mikäli ne eivät ole lukijoilla tuoreessa muistissa, ne voi kerrata täältä.) Koska tädit ehtivät olla Eeron koulutettavina aika harvoin, he joutuvat edelleen osittain pysymään perusasioissa. Lisäksi tätien oppimiskyvyn takia samoja asioita joutuu opettelemaan eri ympäristöissä. Vaikka taluttaminen sujuu loistavasti tallin pihapiirissä, maneesi tai kenttä ovat silti uusia oppimisympäristöjä.


Tutustumista oppimisympäristön haasteellisiin elementteihin
Nyt kun Eerosta on kasvanut jo noinkin iso poika, on kuitenkin aika ottaa koulutuksessa askel eteenpäin. Olen kuullut tätien puhuvan myös varsanäyttelyistä. Näyttelyitä on tulossa toukokuussa sekä uudestaan syksyllä, ja niitä varten tätien on opeteltava monenlaisia asioita. Esimerkiksi kävelemisen lisäksi juoksemaan siististi vierellä. Jos tädit tempoilevat ja meinaavat karata, tuomarit eivät pysty keskittymään pääasiaan eli varsojen liikkeiden arvosteluun.

Äitikin seuraa koulutusprosessin etenemistä tarkasti
Siispä pari viikkoa sitten Eero kävi kentällä harjoittelemassa näyttelytaluttamista nuoremman tädin kanssa. Näyttelytaluttamisen erikoisuutena on, että siinä käännytään aina tädistä poispäin. Tavallisestihan täti on helppo kääntää menemällä hänen eteensä, jolloin hän luontaisesti muuttaa liikkumissuuntaansa. Kun taas kääntyy tädistä poispäin, täti jää helposti jälkeen. Silloin täti lajityypilliseen tapaansa yleensä vetää narusta, mikä on epämukavaa. Siksi kannattaa olla tarkkana ja kävellä riittävän rauhallisesti, että täti pysyy lavan etupuolella. Tässä harjoituksessa tädillä on ikävä taipumus myös huitoa naaman edessä, mutta hän lopettaa sen omia aikojaan, kunhan kääntyy kauemmas.

Ihan selvästi isänsä poika
Rentous on tärkeää koulutustilanteessa
Koska näyttelyissä esitetään myös juoksua, kokeili Eero sitäkin. Se vaatii vielä hiukan enemmän harjoittelua. Eero innostui juoksemisesta niin, että loikki ravin joukkoon laukkaa ja muita lennokkaita liikkeitä, joissa nuorempi täti ei tietenkään meinannut pysyä ollenkaan mukana. Lopulta Eero onneksi malttoi myös ravata, ja tätikin tuli oikein mallikelpoisesti rinnalla.

Täti ei meinaa pysyä mukana
Joko laukataan?!?
Mallikasta ravia
Kuten tavallista täti haluaa myös seisoskella pitkiä aikoja paikallaan. Eero on selvästi tullut minuun siinä, että hänen mielestään se on tyhmää. Tylsäää-ää-ää. Fiksuna poikana hän on kuitenkin huomannut sen olevan hyvä tapa saada täti antamaan namia. Kun seisoo rauhallisesti, täti ehtii hyvin kaivella taskujaan.


Eiks voitais mennä jo?
Okei sit, jos saan namia.
Minä itse olen muuten päässyt nuoremman tädin kouluttamisessa sen verran pidemmälle, että olen opettanut hänet kulkemaan vapaana ilman narua. Siinä lajissa on omat niksinsä, joista voin kertoa lisää joskus toiste, ehkä ihan kuvien kanssa.

*****

PS Juuri kun olin eilen sanonut, etten ole mikään lumiaurafeministi, tuli tänään eteen välttämätön auraustilanne

Minun oli tarkoitus viedä nuorempi täti tarhasta talliin. Olin saanut hänet jo portille mutten vielä narun päähän. Ja siis porttikin oli vielä kiinni. Silloin takapuolellani ihan rauhassa seisoskellut pieni punainen tamma liikahti ja minä jouduin paniikkiin. Täti ehti huomata, että minulla silmät pyörivät päässä. Suoritin juuri vaativaa todennäköisyyslaskentaa, onko pienempi paha saada pienen punaisen hampaat persuksiin vai juosta vapauteen yli tädin ja läpi sähköpeikkojen. Tädin seuraava havainto on, että hän makasi maassa parin metrin päässä ja porttilanka oli räjähtänut atomeiksi.

Tädin mielestä käyttäydyin tyhmästi. Hän oli aika vihainen ja häntä sattui olkapäähän, koska hötäkässä kavio luultavasti osui siihen. Omasta mielestäni käyttäydyin olosuhteisiin nähden varovaisesti, koska en kuitenkaan astunut ollenkaan tädin päälle vaikka hän oli ihan minun tielläni. Hässäkästä huolimatta vein tädin kentälle laukkaamaan ja maastoon kävelemään. Meillä oli oikein mukavaa, eikä täti ollut jälkikäteen enää yhtään huonolla tuulella. Olkapää on turvoksissa muttei enää kovin kipeä.

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Ihanat tammat auringossa

Aurinkoista naistenpäivää!


Olen viettänyt naistenpäivää oikein hyvissä tunnelmissa. Minusta naistenpäivä on iloinen asia – olenhan aiemmin tunnustautunut olevani tamma-asiatamma. Olen ensinnäkin tammojen asialla: Tammojen tulee saada riittävästi nameja! Ja luonnollisesti olen myös tätien asialla: Tätien tulee saada viettää riittävästi aikaa tallilla!

Täysihoitolassa vietimme naistenpäivää valmennuksen merkeissä tamma- ja tätijoukolla. Pari ruunaakin mahtui sopuisasti mukaan, koska ei tässä kuitenkaan mitään lumiaurafeministejä olla. Kaikki olivat oikein tyytyväisiä suorituksiinsa ja hyvällä tuulella. Valmennuksen jälkeen tädit joivat vielä kahvia ja söivät munkkeja. Minulle ei tarjottu ollenkaan, mikä kyllä soti pahasti päivän solidaarisuusteemaa vastaan. Onneksi sain sentään heinäni ja lakritsinmakuisia heppanameja.

Päivän tunnelmaa kohotti myös mainio sää. Maa tuoksui keväiseltä, ja aurinko paistoi lämpimästi. Tuulikin tuntui jo ihan leudolta. Minulle tuli tätiä valmentaessa taas valtava hiki, mutta sekin kuivui ulkona kävellessä.

Lopuksi vielä naistenpäivään ja kaikkiin muihinkin päiviin sopiva sitaatti yhdysvaltalaiselta taiteilijalta Veryl Goodnightilta. Nuorempi täti luki sen tuossa ylemmässä kuvassa näkyvästä Suomenhevosliiton kalenterista:

”Minulle hevoset ja vapaus merkitsevät samaa asiaa.”
Veryl Goodnight

The Day the Wall Came Down
Veryl Goodnight 1998
en.wikipedia.org

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Karvoihin katsominen

Maaliskuu alkoi pölähdyksellä.

Tähän asti talvikarvaa on irtoillut vain nimeksi, mutta aurinkoisen päivän ja alastomana ulkoilun ansiosta karva alkoi viikonloppuna lopulta irrota oikein kunnolla. Myös Eerosta lähtee hienonhienoa villaa. Tästä siis alkaa parin kuukauden jakso, jolloin talli, varustekaappi, vaatteet, auto ja tätien kodit täyttyvät karvasta. Uskoakseni tädit ovat kovin ilahtuneita, ettei heidän tarvitse kotioloissakaan olla kokonaan ilman minua ja Eeroa.

Minä kasvatin täksi talveksi tavallista paksumman talvikarvan jo syyskuusta alkaen. Sen irtoamista on siis luvassa runsaasti. Takajalkojen takapuolellekin kasvatin monen sentin villahousut. Koska omat tätini ovat melko luomuja, he antavat minun talvikarvani kasvaa ihan rauhassa, vaikka näytänkin aikamoiselta tursakkeelta täysihoitolan klipattuihin hevosiin verrattuna. Tädit uskovat, että luonto on tarkoituksenmukainen. Jos siis jotain tapahtuu, siihen on myös syy. Tänä talvena luultavasti varauduin kylmiin säihin tavallista lämpimämmällä turkilla, koska olin syksyllä niin hoikassa kunnossa imettämisen takia. Jos ei ole rasvakerrosta lämmittämässä, täytyy satsata muihin konsteihin. Eikä niihin silloin kannata ihmisten puuttua.

Talvikarva alkoi kasvaa kainaloihin jo syyskuussa.
Parrakas tamma marraskuussa.
Tukkihevoskarvaisena tulee tietysti kova hiki treenatessa, mutta koska sen jälkeen pääsee melkein aina lämpimään talliin kuivattelemaan, ei se haittaa mitään. Ja jos joskus käyn urheilemassa jo päivällä, saan silloinkin hetken kuivattelun jälkeen mennä ekstraloimen kanssa ulos. Minä olen näillä konsteilla pärjännyt oikein hyvin ja saanut kunnon karvan ansiosta ulkoilla ilman loimea myös kauniina talvipäivinä. Loimettomana ulkoillessa auringonpaisteesta saa D-vitamiinia, joka on ihan yhtä tärkeää hevosille kuin ihmisille.

Kevättä vauhdittaakseen nuorempi täti on kuitenkin innostunut hiukan puunailemaan minua ja Eeroa. Hän arveli, ettei enää ole tulossa kovia pakkaskelejä, joissa tarvitsisin villahousuja. Siispä hän saksi kaikkein pisimmät säärikarvani pois. Nyt kevätkurat eivät tartu silosääriin niin paljon kuin karvajalkoihin.

Kiharakutrit
Lisäksi Eero sai harjoitella kammattavana oloa. Täti suihki hänelle selvitysainetta tukkaan ja selvitti harjan ja hännän. Eero nauttikin frisööristä tosi paljon ja melkein nukahti siihen. Täti taas yllättyi, että Eeron varsatakkutukasta sukeutuikin ihan oikea ison hevosen sileä harja. Eero näyttää perineen isänsä suoran jouhilaadun eikä minun lainekiharaani. Sen sijaan hänen harjansa kyllä pyörteilee täsmälleen samoin kuin minulla. Suurin osa tukasta on kaulan oikealla puolella. Sään etupuolella on kuitenkin pieni kohta, jossa harja kääntyy aika ajoin vasemmalle, ja lähellä niskaa harja on niin paksu, että sitä riittää molemmin puolin kaulaa.

Lemmenlomalla meni pään lisäksi sekaisin myös tukka.
No mut. Sellast sattuu. Kaikille.
Näihin karva-asioihin liittyen nuorempi täti sattui törmäämään kiinnostavaan kirjoitukseen karvapyörteistä ja niihin liittyvästä perimätiedosta. Nykyisin pyörteistä ei juuri piitata muualla kuin hevospassissa, johon ne merkitään tunnistamisen takia. Nehän säilyvät samanlaisina koko iän. Pyörteiden tulkinta on kuitenkin ennen vanhaan ollut suosittua varsinkin angloamerikkalaisessa hevoskulttuurissa. Nuorempi tätikin muistaa joskus kuulleensa uskomuksen, että otsapyörteen sijainnista voi päätellä hevosen temperamentin. Normaalitapauksessa pyörre on suunnilleen silmien välissä. Korkeammalla oleva pyörre ennustaa vilkasta ja ehkä säikkyä hevosta, alempana taas laiskaa.

Optimaalinen otsapyörre
Pyörretulkintaan on kenties parasta suhtautua samanlaisena viihteenä kuin horoskooppeihin ja kämmenviivojen lukemiseen. Kannattaa uskoa myönteiset asiat ja jättää huonot omaan arvoonsa. Tosin nuorempi täti muistaa aiemmin ihan länsimaisen lääketieteen parissa oppineensa, että ihon ja keskushermoston kehitys ovat alkiovaiheessa yhteydessä toisiinsa. Eli poikkeama yhdessä saattaa viitata poikkeamiin myös toisessa. Ehkäpä pyörrelogiassa on siis sittenkin edes hiukan perää. Järkeenkäyvältä kuulostaa esimerkiksi se, että epäsymmetriset pyörteet kehon vastakkaisilla puolilla kertovat kehon epäsymmetriasta ja taipumuksesta vinouteen muutenkin.

Pyörrefengshuihin perehdyttyään täti on nyt tietenkin monena päivänä syynännyt minun ja Eeron pyörylöitä. Meillä molemmilla onneksi sattuu olemaan aika tavanomaiset ja säännölliset pyörteet, eli tädin ei tarvitse huolestua mistään pahoista energioista. Minulla on pyörteiden perusteella nopeat takajalat ja taipumus kerätä energiaa mahaani. Täti löysi myös ylimääräiset vatsapyörteet juuri siitä kohtaa, mihin koskiessa saatan välillä muuttua lohikäärmeeksi. Siinä on siis ihan selvästi patoutunutta energiaa, joka välillä ryöpsähtää. Varsinkin keväisin, jos olen nähnyt ihania uroshevosia. 

Lohikäärmepyörre.
Sekä utare 5 päivää ennen varsomista.
Kiinnostavaa on sekin, että ainut epäsymmetrinen pyörteeni löytyy leuan alta. Ratsastuksessa nimittäin olen hiukan vino juuri niskan ja poskien asettumisessa. Oho! Eeron pyörteet eivät pörrövillasta erotu kovin hyvin, mutta nehän on syynätty ja merkitty muistiin henkilöllisyysselvityksessä. Niiden perusteella hänestä pitäisi tulla ihan mallikas tätien ratsukouluttaja.

Nytpäs olisikin kiinnostavaa tehdä pienimuotoinen pyörreloginen tutkimus ja kuulla lukijahevosten pyörteistä:
Minkälaisia pyörteitä teillä on? Entä sopivatko pyörretulkinnan kuvaukset niihin? Katsokaapa karvoihin ja kertokaa havainnoistanne!