perjantai 28. helmikuuta 2014

Pää parempi, luu lujempi


Hyvää Kalevalan päivän iltaa!

Kalevala on suomalaisten kansalliseepos eli kokoelma muinaista kansanrunoutta, jonka vaikutus näkyy nykykulttuurissakin. Vastaavia eepoksia on monilla muillakin kansoilla. Eepokset pitävät sisällään myyttejä eli selityksiä maailman synnystä ja muista merkittävistä tapahtumista. Jotkut ovat jääneet varsin pienen piirin tuntemiksi, mutta toisista on vuosisatojen tai jopa -tuhansien kuluessa tullut kansainvälisiä hittejä. Ihan ilman juutuubia. Kiinnostavaa on, että monissa mytologioissa on samantapaisia selityksiä maailmankolkasta riippumatta. Esimerkiksi valtavia puita tai vedenpaisumuksia. Loppujen lopuksi siis ihmisten kansalliset kulttuurit ovat pintasilausta, jonka alla on heidän lajityypillinen tapansa tarkastella ja selittää maailmaa.

Kalevalainen sotaratsu. Eiku, oho!
Se onkin sienalainen fresco.
Simone Martini 1330
Kullervon sotaanlähtö.
Akseli Gallen-Kallela 1928

Meillä hevosilla ei ole eepoksia ollenkaan. Me tiedämme asiat riittävän hyvin muutenkin. On turha miettiä, miten vaikkapa ruoho on syntynyt. Pääasia että sitä on riittävästi. Muutenkaan emme pähkäile liikoja kuten ihmiset. Välillä ihmiset pohtivat milloin mitäkin niin paljon, että päätä alkaa pakottaa. Siksi minusta onkin ihailtavaa, miten erinomaisesti muinaiset kalevalaiset osasivat ratkaista pattitilanteet. He nimittäin arvostivat hevostensa ylivertaista ajattelukykyä ja nykykielellä ilmaistuna ulkoistivat ongelmanratkaisun. Tästä toimintamallista kelpaisi nykyihmisten ottaa oppia:

Lauloi lapsi lattialla, kasvavainen karsinasta:
”Mitä neien itkemistä, suuresti sureksimista!
Anna huolia hevosen, murehtia mustan ruunan,
rautasuisen surkutella, suuripäisen päivitellä!
Hevosell' on pää parempi, pää parempi, luu lujempi,
kaulan kaari kantavampi, koko ruumis runsahampi.

Kalevala, Kahdeksaskolmatta runosta

Paremmat päät

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Vuoden ympäri

Kuten olen aiemmin kertonut, vuodenajan vaihtelut huomaa ruokamieliteoista. Viime päivinä minä olen juuttunut helposti koivunoksien luokse. Nuorempi täti taas on juuttunut ruokakaupan salaattiosastolle. Siitä tietää, että kevät on alkanut.

Kevään tullessa myös tädin sisäinen runokello siirtyy uuteen mielentilaan. Talvisin hän lueksii mielellään Sirkka Turkan runoja, joissa on usein surumielinen ja sateisen harmaa tunnelma. Eilen valon määrä oli lisääntynyt sen rajan yli, että täti alkoi selailla Arja Tiaisen runoja. Niissä taivas on kirkas ja korkealla ja lumi kimaltaa. Tänä vuonna lumi toki ei kimalla, mutta kevättalven auringonpaisteessa sen voi silti kuvitella.

Kirjaa lehteillessä tädin silmiin osui tällä kertaa tällaista:

Hätisti murmelit koloistaan
ja ne liikkuu, vuorovedet, meret meissä,
kuunvetämät aurinkomyrskyissä.
Taivaan kappaleiden matemaattinen laulu.
Turha on talven pistää vastaan: on kevät, kellontarkka.
Hiukset suunnistaa, sarvet, kaviot, kynnet, siipien keratiini.

Arja Tiainen, Vallan Casanovat 1979


Minä muuten täytän huomenna vuoden bloggarina. Sen vuoden aikana onkin tapahtunut tosi paljon. Kiitos ja kumarrus lukijoille mielenkiinnosta!

maanantai 24. helmikuuta 2014

Kevättä kohti

Talvi taisi tänä vuonna olla ihan ennätyksellisen lyhyt. Ensin marraskuinen sää jatkui kuukausikaupalla, ja autoilijat joutuivat ihan turhaan odottamaan, että talvi olisi yllättänyt heidät. Sitten tammikuussa olikin pari viikkoa hyytävän kylmää ja tuntui ihan oikealta talvelta. Tosin ainakaan täysihoitolan suunnalla ei silloinkaan ollut lunta kuin ihan nimeksi. Tänä vuonna lähes koko talven olisi selvinnyt ilman piikkikorkoja, mutta mieluummin kannattaa varustautua hyvin vaikka turhankin takia. Eikä vieläkään olisi yhtään mahdotonta, että tulisi takatalvi. Tai mikä etutakatalvi se tähän aikaan vuodesta olisikaan.

Talvi ei yllättänyt tukkihevosratsukoita.
Viime vuonna minun ja tätien kevätseurantaa häiritsi hieman mahaseuranta, joka oli silloin vielä ajankohtaisempi asia. Tänä vuonna voin keskittyä paremmin ulkoisiin luonnonilmiöihin, koska maha on tuntunut taas ihan tavalliselta kevätmahalta (tosin ei vielä tähän aikaan ihan lohikäärmemahalta). Iso musta tamma on sanonut, että hänen vatsassaan tuntuu taaskin ihan varsalle. Sen tähden hän on vähän ollakseen tarhassa eikä ole minun kanssani enää ihan niin bestistä kuin aikaisemmin. Onni sentään, että tulemme edelleen edes toimeen ja hän antaa minun syödä rauhassa.

Me ollaan samiksii!

Viikonloppuna talvi näytti olevan jo kokonaan ohi. Aurinko paistoi, pikkulinnut kirkuivat ja varikset raakkuivat. Täysihoitolan metsikön suunnalla joku lintu piti myös viheltävää ääntä. Nuorempi täti epäili, että se olisi ollut töyhtöhyyppä. Se olisi tosi varhaista töyhtöhyypälle, koska esimerkiksi viime vuonna töyhtöhyypät saapuivat vasta huhtikuussa. Mutta uutisissakin sanottiin, että töyhtöhyyppähavaintoja on tehty jo paljon. Niin että uskottava se on.

Maa on alkanut tuoksua keväiseltä. Nuoremman tädin pihalla tulppaanin tai narsissin versot pilkistävät maasta jo monta senttiä. Minä olen hiukan maistellut koivunoksia kävellessäni puskien ohi. Niissä on jo ihan keväinen maku. Ruohotuppojakin olen hiukan haukellut, mutta ne ovat vielä pelkkää talvikuivaa.

Poikien tarhan edustalla apila puskee pintaan
Lätäkkövesi maistuu keväältä
Pojat ovat ottaneet kasvupyrähdyksiä kukin omaan tahtiinsa. Eero on tällä hetkellä joukon suurin ja on muutenkin ryhtynyt lauman kukkopojaksi. Hän kuvittelee olevansa joku tartsan tai hiimän. Tädit toivovat, että viimeistään kesälaitumella joku laittaisi hänelle hiukan rotia. Ihmisten kanssa hän on sentään ihan oma itsensä. Ja kun minä lähdin maastoreissulle poikien tarhan ohi, hän tuli naksuttelemaan suutaan minulle ihan pikkuvarsojen tapaan. Minäkin hellyin hörisemään hänelle sitä samaa vauvahörinää, jota pidin hänelle vastasyntyneenä monta päivää. Hö-hö-hö-hö-höö. On hän minun vauvani joka tapauksessa. 

Suurhevonen ja pienhevonen
Meikäpoika on pomo!
Kamut
Kevätpoitsu
Koska ihmiset eivät tiedä ajankulua yhtä hyvin kuin hevoset, he tarvitsevat kalentereita. Täditkin ovat katselleet kalenterejaan, joihin on tänä vuonna kuulemma merkitty kaikenlaisia asioita sekä minua että Eeroa varten. Kuulostaa jännittävältä, mutta niistä lisää toisella kertaa!

tiistai 11. helmikuuta 2014

Talvitouhuja

Eeron ensimmäinen talvi odotutti itseään poikkeuksellisen pitkään. Koko loppusyksyn ja vielä joulukuunkin keskilämpötila pysyi plussan puolella. Ensimmäiset pakkaset tulivat vasta uuden vuoden alettua. Pitkään jatkunut muta ja pimeys alkoivatkin jo käydä voimille. Minä en voinut liikkua tarhassa ollenkaan, koska kuraroiskeet ovat maailman ällöttävimpiä. Eero ei niinkään välitä niistä. Pojat olivatkin enimmäkseen yltä päältä kurassa, koska joku oli aina hypännyt toisen selkään kuraisine jalkoineen. Pakkasten alettua tulikin kerralla hyytävää. Eerolla ja minulla on onneksi paksut talviturkit suojanamme eikä meitä paleltanut ollenkaan.

Lämpökerrasto ja untuvatakki, two-in-one
Karvagoretex suojaa tammikuun tuulelta ja tuiskulta
Mudan ja märkyyden keskellä sai kuitenkin olla tyytyväinen, että täysihoitolan huoneistot pysyivät kuivina ja viihtyisinä. Paljon kurjemmin asiat ovat metsän eläimillä. Vaikka välillä ajatus villihevosena elämisestä tuntuukin houkuttelevalta, on symbioosi ihmisten kanssa kuitenkin loppujen lopuksi ihan mukava juttu. Eero ja pikkumusta ovat marraskuun alusta asti asuneet omassa kimppakämpässään. He jäivät asumaan Eeron synnyinhuoneistoon, kun taas minä muutin takaisin siihen huoneistoon, jossa asuin ennen synnytysosastolle siirtymistä. Olen ollut pelkästään helpottunut, että saan nykyisin taas syödä ja nukkua rauhassa eikä kukaan roiku tarhassakaan hännästä tai pure korvia. 

Eerokaan ei ole yhtään kaivannut takaisin äidin helmoihin. Kaverin kanssa aika kuluu paljon paremmin. Pojilla onkin huoneistossaan välillä hurjat painit. Ruuatkin leviävät siinä hötäkässä ympäriinsä, mutta sellaistahan se teinipoikien elämä on. Varsinkin liukkailla mutakeleillä ja maan jäädyttyä kuhmuraiseksi pojat saavat painihepulin heti sisälle päästyään. He poukkoilevat ihan siitä ilosta, että jalkojen alla on pitävä pohja. Touhu ei aina näytä järin täysijärkiseltä. Humppatirallallaa vaan.
 
Poikien tarhalauman muodostaa neljän oripojan sakki. Eeron ja pikkumustan lisäksi siinä on tähtipää ja täysihoitolan emännän muualla syntynyt varsa, joka muutti meidän täysihoitolaamme loppusyksystä. Nuorin elokuussa syntynyt varsa tarhailee vielä emänsä kanssa. Pojat ovat oikein sopuisia. He syövät samasta kasasta ja päivystävät pihapiirin tapahtumia. Heillä onkin paljon katseltavaa, koska heidän tarhansa on heti ensimmäisenä täysihoitolan pihaan ajettaessa. Siinä he tottuvat ihan huomaamatta autoihin, traktoreihin, kuormureihin, trailereihin ja muihin ihmisten vekottimiin.
Kaverit
Eero ja tähtipää marraskuussa
Päivystystä marraskuussa
Pojat pituusjärjestyksessä

Eerolle on tehty nyt kaikki varsaikään kuuluvat neuvolatoimenpiteet. Eero käyttäytyi oikein urheasti, kun eläinlääkäritäti kävi pistämässä häntä pariinkin kertaan. Lisäksi passivirkailijatäti kävi tekemässä Eerolle henkilöllisyysselvityksen. Sitä varten hänet tutkittiin ihan pohjavilloja myöten. Hänen värikseen merkittiin tässä vaiheessa tummanpunaruunikko, vaikka passivirkailijatäti ei ollutkaan ihan varma, jääkö Eero täsmälleen sen värikseksi varsavillan lähdettyä. Värimääritystä voidaan kuitenkin tarvittaessa myöhemmin muuttaa. Selässä Eerolla on siima kuten isälläänkin, ja otsalta löytyi muutama valkoinen karva, mutta siinä kaikki. Tämän karvatutkinnan lisäksi Eerolle laitettiin mikrosiru ja häneltä otettiin verikoe isyyden varmistusta varten.

Tuntomerkit
Eero on myös harjoitellut tätien taluttamista. Pihassa hän osaa hienosti ja rauhallisesti viedä ihmiset paikasta toiseen. Nuoremman tädin kanssa kän on käynyt myös maneesissa, mutta siellä hänen malttinsa hiukan rakoilee. Siellä on usein toisia hevosia juoksemassa, ja silloin Eeron mielestä olisi tietysti paljon hauskempaa juosta mukana kuin harjoitella taluttamista ja paikallaan seisomista.
 
Eero on jatkanut kasvuaan kasvukäyrän ylälaidalla. Hän on nuorempaa tätiä melkein olkapäähän asti. Se tarkoittaa säkäkorkeutena suunnilleen 140 senttiä, ja siihen päälle lautaset ovat vielä muutaman sentin korkeammalla. Puolivuotislahjaksi hän sai cob-kokoisen riimun, jota on nyt säädetty jo puoleenväliin säätövaraa. Luultavasti hän saa siis full-riimunkin viimeistään yksivuotislahjaksi. Hän näyttää kuitenkin melko sorjasääriseltä ja liikkeiltään ilmavalta eikä miltään panssariajoneuvon ja lumiauran risteytykseltä.

Tuoreimmat poseeraukset
Melkein yhdeksän kuukautta
Eerolla on ihan samanlaiset ilmeet ja eleet kuin minulla, vaikka hän onkin pienempi ja erivärinen. Se on tätien mielestä tosi hassua ja söpöä. Kyllä hän on komea poika, vaikka itse sanonkin!
Pikku-Sävy <3

tiistai 4. helmikuuta 2014

Vauhdikas mediapersoona

Minulle ja Eerolle on ehtinyt kertyä kaikenlaisia kuulumisia nuoremman tädin talvihorroksen aikana. Annan niistä jonkinlaisen taannehtivan raportin asia kerrallaan. Aloitan omistani. Se on hitusen itsekästä, mutta olen kuullut, että äitien on hyvä osata olla terveesti itsekkäitä. Eeron kuulumiset ovat sitä paitsi ihan tavallisia puberteettisen oripojan kuulumisia – kasvamista ja kavereiden kanssa hengailua – ja joutavat hyvin odottaa seuraavaankin kertaan.

Tällä hetkellä paljon ajankohtaisempi asia on, että minusta on tullut ihkaoikea mediapersoona. Siis vähän sellainen kuin tuksut, timo-tee-aat, tauskit ja matit-ja-mervit. Paitsi minä tietysti keskityn vakavasti otettavaan asiajulkisuuteen. Minusta on nimittäin tullut tämän oman blogini lisäksi toisenkin blogin tähtiesiintyjä. Hör-hör-hörrr. Kaikki maine ja kunnia johtuu siitä, että olen pitkästä aikaa löytänyt ihmisen, jota voin treenata esteratsastuksessa. Ja tämä estekuski siis pitää blogissaan treenipäiväkirjaa siitä, miten hänen koulutuksensa edistyy. Voitte siis käydä seuraamassa minun kuulumisiani myös osoitteesta erikannelamaa.blogspot.fi (varsinkin jos nuorempi täti on yhtä saamaton kirjaamaan niitä kuin on viime aikoina ollut). Siellä on nähtävillä jopa elävää kuvaa meidän harjoituksistamme.

Meikä on julkkis!
Minun tilanteenihan on esteratsastuksen suhteen ollut hyvin ikävä, sillä en ole päässyt hyppäämään yhtään niin paljon kuin olisin halunnut. Vanhempi täti ei ole hypännyt enää vuosikausiin, ja nuorempi tätikin on tätänykyä ihan vellihousu. Ja sitten muka ei voinut i-kui-suuk-siin hypätä mahassa olevan Eeron takia. Onneksi hän ymmärsi tulla sieltä mahasta pois, niin pääsen taas lempipuuhaani.

Muutama vuosi sitten yritin tosissani treenata nuorempaa tätiä esteratsastuksessa, mutta hän valitti aina, että muka ryntäilen liian kovaa ja että muka menen väärään suuntaan. Muka-muka. Minusta hänellä itsellään on surkea estesilmä. Hän haluaa mennä ihan hissunkissun ja tehdä pieniä hyppyjä eikä muutenkaan tajua esteradalla linjoja yhtään niin hyvin kuin minä. Hän haluaa esimerkiksi tehdä ihmeellisiä kurveja esteiden välille. Minusta kaikki yhtään samaan suuntaan olevat esteet voisi hypätä peräkkäin ja sitten takaisin toisesta suunnasta. Täti väittää, että ne pitäisi mennä jossain eri järjestyksessä ja että niissä on muka jotain numeroita. Huuhaa.

Taipuisat takakäpälät
Pari kertaa kisoissa onnistuin kaikesta huolimatta saamaan tädin radasta läpi kunnialla. Siitä hyvästä minulle myönnettiin jopa urhoollisuusmitali. Täti tosin ripusti sen omaan kaulaansa, nimitti sitä seuranmestaruudeksi ja oli tosi ylpeä. Koska kenen tahansa hevosen urheus on rajallista, on täti onneksi ymmärtänyt, että tarvitsen jonkun hiukan lahjakkaamman valmennettavan hyppyjuttuihin.

Minun urhoollisuusmitalini ripustettiin
epähuomiossa tädin kaulaan
Nyt tilanne vaikuttaakin lupaavalta. Uusi estekuski on sopivan rauhallinen ja tarkka muttei vellihousu. Hän pysyy hyvin kyydissä, vaikka tekisin välillä vähän isompiakin loikkia. Vaikka hyppääminen onkin minusta tosi kivaa, olen silti myös aika varovainen. Esteiden joukossa nimittäin pesii ihan erityinen gepardileijonien alalaji. Ne pystyvät piileskelemään estepuomien joukossa täysin näkymättömissä, mutta purevat salamannopeasti jalkoihin, jos hyppää liian läheltä puomeja. Jos este siis on yhtään hankalan näköinen, mieluummin sujahdan siitä kokonaan ohi tai hyppään tosi kaukaa ja korkealta.

Ilmavara suojaa gepardileijonilta
(Tässä kyydissä on ihan oikea ratsastaja)

Pakko tunnustaa, että ensimmäinen hyppykerta tämän uuden kuskin kanssa ei mennyt ihan putkeen. Hänenkin mielestään minä ryntäilin ja lisäksi menin esteistä ohi aika monta kertaa. Hän loukkasi polvensakin tolppiin, kun minä viime hetkellä heittäydyin esteen sivuun gepardileijonien ulottumattomiin. Monta kertaa. Halusin näyttää hänelle, että en ole mikään helppo nakki tai tamma. Varmaan kaikki tammat ja tädit tietävät, ettei heti alkuun saa vaikuttaa liian helpolta. Onneksi hän oli sinnikäs ja luotti minun valmennuskykyyni. Ja onneksi polvikin on parantunut.

Lisäavuksi valmennukseen minulle asennettiin turbosuutin. Ihmiset nimittävät sitä kolmipalapelhamkuolaimeksi, joka on kuulemma sopiva kuolain kuumille mutta herkille hevosille. Sen kanssa kyydissä istuva ihminen tuntee olonsa turvalliseksi eikä hätäänny, vaikka minä välillä vähän turbokiihtyisin. Nyt olen hypännyt uuden kuskin kanssa muutaman kerran, ja hän on osoittanut todella hienoa kehitystä. Viimeksi kuljetin häntä jo ihan kokonaisen kuuden esteen radan täysin sujuvasti. Jos edistystä tapahtuu tähän tapaan jatkossakin, saatan viedä hänet jopa kilpailuihin. Katsotaan!

Harja hulmuten kohti uusia haasteita
Ensi kerralla sitten enemmän Eerosta.

lauantai 1. helmikuuta 2014

Hevosen vuosi

Kiinalaisen kalenterin mukaan tänään on uuden vuoden ensimmäinen päivä. Nuorempi tätikin havahtui lopulta talvihorroksestaan ja päätti uuden vuoden kunniaksi kirjoittaa. Koska minä olen treenannut häntä tietoisuustaidoissa jo monta vuotta, hän on alkanut hyväksyä vuodenaikojen kierron tuoman vaihtelun toimintatarmoonsa. Jos kerran talvella haluaa vain nukkua ja syödä, on siinä tapauksessa ihan hyväksyttävää vain nukkua ja syödä. Kevät tulee aikanaan ja tuo uutta intoa tehdä muitakin asioita. Lisäksi tädillä on loppusyksyn ja talven mittaan ollut ihmisten asioissa monenlaisia kiireitä ja hiukan huoliakin. Minusta ihmisjutut ovat kuitenkin tylsiä enkä usko niiden kiinnostavan lukijoitakaan, eli on hyvä että hän aloittaa uuden vuoden kirjaamalla minun merkittäviä mietteitäni.

en.wikipedia.org
Tänä vuonna kiinalaisessa kalenterissa onkin minun nimikkovuoteni, hevosen vuosi. Viidestä elementistä vuorossa on puu. Ennustajien mukaan puuhevosen vuosi lupaa vakautta. Minusta sen ennustamiseen ei tarvita syvällistä feng shui -tuntemusta, sillä puuhevonenhan kuulostaa melkein tukkihevoselta. Tietysti tukkihevonen on vakaa, mitäs muutakaan. Toisen vuosianalyysin mukaan hevosen vuonna kärsivällisyys tuottaa tulosta, mutta joissain asioissa kannattaa tehdä nopeita ja rohkeita ratkaisuja. Kappas kummaa. 
 
En muutenkaan usko, että mitkään muut taivaankappaleet kuin aurinko vaikuttaisivat eliöihin maapallolla. Kiinalaiset ja muut horoskoopit ovat minusta siis ihan hömppää. Mutta hömppä voi olla viihdyttävää välillä. Siispä nuorempi täti perehtyi hiukan näihin kiinalaisiin juttuihin. 
 
Minun kohdallani on sattunut niin kätevästi, että olen kiinalaisessa horoskoopissakin hevonen. Helppo muistaa. Hevonen on sosiaalinen, ahkera, vauhdikas ja positiivinen. Ihan sellainenhan minä olen! Hevosella on hyvä terveys, mutta hän tarvitsee paljon liikuntaa ja raitista ilmaa. Masentuessaan hän saattaa tuntea vetoa päihteisiin. Tämäkin sopii minuun, sillä minä olen ollut aina tosi terve. Ellen saa riittävästi ulkoilua ja liikuntaa, järsin karsinasta seinät. Se on hevosten maailmassa hiukan sama kuin päihteet. Hevonen on myös lapsirakas. Ilmankos olin niin hyvä äiti Eerolle. 
 
Huonona puolena hevonen voi olla kärsimätön ja kuumaverinen. Hevonen voi olla myös itsekeskeinen: ”Hän saattaa raivostua, jos joutuu kilpailemaan huomiosta toisten kanssa.” (Kysykää lisää tädeiltä. He kertovat luultavasti siitä, että saatan purra harjaavaa ihmistä, jos tämä ei keskity minuun vaan esimerkiksi juttelee jonkun muun ihmisen kanssa. Minusta se on heidän oma vikansa, jos kerran minäkin olisin paikalla.) Loppujen lopuksi: ”Hevonen tarvitsee kumppanin, joka pysyy mukana hänen vauhdissaan, mutta joka osaa antaa Hevoselle paljon tämän tarvitsemaa vapautta.” Tämä kai tarkoittaa etupäässä lemmenkumppaneita, mutta onneksi olen sattunut löytämään myös sellaisia tätejä. 
 
Tulevasta vuodesta ennustetaan minulle hiukan hankalaa, koska oman merkin vuoden uskotaan kiinalaisessa horoskoopissa olevan sellainen. Esimerkiksi rakkauselämässä ei luultavasti tapahdu suuria tänä vuonna, ja naimisiin menoa kannattaa mieluummin lykätä. Tämä on ollut hiukan aavistettavissa, koska tädit eivät ole puhuneet Eeron jälkeen mitään minun pääsemisestäni lemmenlomalle. Heillä ei kuulemma ole enää varaa kustantaa sellaisia. Tai ainakaan niiden suotuisia jälkiseurauksia. Kylläpäs on kurjaa, mutta ehkä ensi vuosi on parempi. Ja tuskinpa tukkihevosenkaan vuosi silti voi kovin huono olla.

Seuraavalla kerralla täti saa kertoa tarkemmin sekä minun että Eeron kuulumisista. Mutta siihen asti:


Hyvää puuhevosen vuotta!