sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Pojat

Tänään tuli täyteen viisi vuotta siitä, kun tädeistä tuli virallisesti minun tätejäni. Viidessä vuodessa on ehtinyt tapahtua kaikenlaista: Olen opettanut tädeille ratsastusta, vienyt nuoremman tädin kilpailemaan, käynyt lemmenlomilla kahtena kesänä, muuttanut toiseen täysihoitolaan, tullut äidiksi ja vaikka mitä pienempiä asioita.

Suurin muutos on tietysti ollut äidiksi tuleminen. Eerosta on muutamassa kuukaudessa kasvanut jo melkein teinihevonen. Viikko sitten viikonloppuna, kun olimme vielä laitumella, tädit olivat ottamassa paljon kuvia Eerosta ja muista pojista. Näissä kuvissa Eero on neljä kuukautta ja pari päivää päälle. Välillä hän näyttää jo ihan isolta, mutta välillä vielä vähän vauvaltakin.
Virallinen muotokuva: 4 kuukautta 2 päivää
Sillä kertaa pojilla sattuikin olemaan tosi vauhdikkaat leikit. Pikkumusta ja Eero ovat edelleen bestiksiä ja heillä on keskenään kaikkein hurjimmat painit. Eero on parikymmentä senttiä korkeampi kuin pikkumusta, josta luultavasti tulee isona pienhevonen. Eerosta taas näyttää tulevan suurhevonen. Tädit ovat mittailleet hänen olevan jo noin 130-senttinen.
Eero tykkää välillä kuitenkin hengailla myös tähtipään kanssa. Hekin painivat, mutta koska tähtipää on nuorempi, on heidän leikkinsä paljon leppoisampaa. Koska tähtipään emä ja minä olemme bestiksiä ja kyhnyttelemme toisiamme, myös varsat ottavat siitä mallia. Olen tyytyväinen, että Eero näyttää varttuvan sosiaaliseksi hevoslapseksi, joka tulee toimeen erilaisten hevosten kanssa.
Kirmaamisleikkiä kaikki kolme voivat leikkiä yhdessäkin. Tähtipää jää vielä hiukan jälkeen isommista pojista, mutta ei varmaakaan kauan. Ja hän osaa tehdä kaikkein kipakoimmat pukkiloikat.
Kaikkien hurjien leikkiensä päätteeksi pojat ovat sittenkin vielä ihan pikkupoikia, joilla on kiire äitien hoiviin. Silti ei kulu enää kovin pitkä aika, että heidän elämäänsä tulee tähän asti suurin mullistus eli vieroittaminen. Onneksi pojat saavat siihenkin tukea toisiltaan, niin heidän ei tarvitse jäädä ihan yksin.
Kipin kapin äitiä vastaan

lauantai 21. syyskuuta 2013

Omenoiden aikaan

Vaikka elokuussa näytti siltä, että syksy tulee kovaa vauhtia, säät muuttivat jälleen kerran mieltään. Säät ovat sellaisia. Eivät osaa päättää. Viime viikkoina onkin ollut taas niin lämmintä, että nuorempi täti sanoi olevan intiaanikesä. Hän kuitenkin puhui ihan höpöjä. Onneksi minä tiedän paremmin. Virallisen määritelmän mukaan intiaanikesä on yllättävä lämpöjakso termisen syksyn jo alettua, eli kun vuorokauden keskilämpötila on jo laskenut alle kymmenen celsiusasteen. Vielä ei olla niin syksyssä. Ei siihenkään silti enää pitkään kulu, sillä täällä lounaisessa Suomessa niin viileää tulee yleensä syys-lokakuun vaihteessa
Intiaanitunnelmaan on silti päässyt laitumella, joka on alkanut muistuttaa preeriaa, kun pidemmäksi kasvanut heinä on kuihtunut. Lämpimän jakson ja sopivan sateen ansiosta ruokaakin on kuitenkin riittänyt. Vasta muutama päivä sitten tuli niin kova sade, että se pehmitti pohjan. Siksi meidät on nyt siirretty tarhoihin. Tarhat ovat sen verran pieniä, että niihin ei mahdu kuin kaksi tamma-varsa-paria. Sopivaa tarhajärjestystä ei vielä ole löytynyt, ja pojat ovat saaneet aikaiseksi ylimääräistä vilskettä ja vipinää ryntäilemällä aitojen läpi. Toivottavasti elämä tasaantuu taas pian.

Intiaanitunnelmassa
Ilmojen viilenemistä odotellessa on ollut poikkeuksellisen hieno tilaisuus nautiskella auringonpaisteesta ja hehkuvista syysväreistä ennen talven kaamosta. Olen taas päässyt viemään nuoremman tädin maastoon jo muutamana viikonloppuna. Edellisestä kerrasta olikin kulunut melkein puoli vuotta. Olemme käyneet pääosin kävelylenkeillä. Tosin viime kerralla jouduin pelastamaan tädin gepardileijonilta ravaamalla aika pitkän matkaa ja muutenkin puhisemalla. Täti ei jälleen kerran ymmärtänyt tilanteen vakavuutta, vaan väitti gepardileijonia ruohonleikkuriksi ja trampoliinilla hyppiviksi lapsiksi. As if. Onneksi olin tarkkana ja pelastin meidät hengenvaarasta loikkaamalla tieltä pellolle.
Vaarojen välttelyn lisäksi maastossa on mukavaa seurailla luontoa. Olemme nähneet esimerkiksi kahden haukan kisailevan, paljon närhiä ja tänään vielä yhden sisiliskonkin ennen talvihorrokseen vaipumista. Ihan täysihoitolan pihapiirissäkin olemme katselleet kurkiauroja ja metsäkauriita, jotka käyvät viereisellä pellolla syömässä ja juoksentelemassa.

Syksy on tuonut mukanaan tietenkin myös syysherkut. Vuodenajan vaihtumisen tietääkin parhaiten niistä. Täti on kokkaillut itselleen punajuuria ja himoitsee kaalipiirasta. Tosin lämpimän jakson takia monet kesäkasvitkin ovat alkaneet kasvaa vielä uudelleen. Maastolenkin varrelta on löytynyt esimerkiksi herkullisia voikukkamättäitä, iso kasvusto siankärsämön lehtiä, meheviä heinätuppoja sekä koiraputken uusia lehtiä. 
Joskus täti hannaa vastaan, kun vien hänet syömään.
Mutta yleensä evästauko sopii hänelle ihan hyvin.
Vaikka tädillä ei ole mukanaan omia eväitä, hän on reilu ja antaa minun välillä pysähtyä syömään jotain erityisen houkuttelevaa. Hänen mielestään on kuulemma pienempi paha, että yritän joskus jäädä syömään kuin että säntäilen ja kiirehdin suinpäin kotiin. Samalla täti ehtii itse bongailla sieniä. Minä en välitä niistä, koska minusta sienet eivät ole ravintoa vaan pikemminkin hattivattiotuksia.
Hattivatteja kaupungin puistossa
Minusta parasta syksyssä ovat omenat, ja Eerokin on oppinut syömään niitä oikein hyvin. Tänä vuonna omenia onkin yllin kyllin, ja tädit ovat saaneet niitä ystäviltään kassikaupalla. Koska niin isosta määrästä omenia tulisi jo vatsa kipeäksi, he ovat myös säilöneet niitä talven varalle. Hevosille sopivin säilömistapa on kuivaaminen. Pilkkomisessa on kova homma, mutta mitäpä ihmiset eivät tekisi hevostensa hyväksi. Niinpä minulle ja Eerolle on nyt jemmassa pari ämpärillistä omenalohkoja. Lisäksi tädit ovat keränneet ja kuivanneet myös ruusun kiulukoita ja orapihlajan marjoja, jotka myös ovat terveellistä syötävää varsinkin jalka- ja nivelvaivojen ennaltaehkäisyyn. 
Herkkua!
Trail mix talven varalle
Omenaa, ruusunmarjaa ja mustaherukanlehtiä
Näin kauniiden syyspäivien ja maistuvien lisäravinnevarastojen kanssa voikin talvea odotella hyvillä mielin.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Miten tätien jokaisesta päivästä tuli suomenhevosen päivä

Tänään, kuudes syyskuuta, vietetään Suomenhevosen päivää sen kunniaksi, että samana päivänä vuonna 1907 Suomen suuriruhtinaskunnan keisarillinen senaatti vahvisti vahvisti suomenhevosen kantakirjan perustamisen. Liput salkoon siis! Jos nurkista ei löydy autenttista suuriruhtinaskunnan vaakunaa, voi sen sijasta käyttää myös siniristilippua. Ja erityisesti: Jokaiselle suomenhevoselle ekstraomena!


Suomenhevosen päivään liittyen syyskuun ensimmäisen sunnuntain viikonloppuna järjestetään myös rodun merkittävin ratsastustapahtuma Ypäjällä. (Tänä vuonna se osui jo viime viikonvaihteeseen.) Minä olen käynyt siellä vain kerran kilpailemassa, mutta tädit käyvät lähes joka vuosi ihailemassa hienoja hevosia. Samalla tapaa myös muita suomenhevosihmisiä ja saa päivittää uusimmat kuulumiset. Viisi vuotta sitten tapahtuma oli poikkeuksellisen tärkeä heidän suomenhevoselämälleen, kun he kuulivat silloiselta ratsastuksenopettajaltaan erään suomenhevostamman etsivän itselleen uusia ihmisiä. Eli siis minun. Nuorempi täti ei jaksa pitää mielessään tarkkoja päivämääriä, mutta hänen muistaakseen he tulivat katsomaan minua ensimmäisen kerran kahdeksas syyskuuta. Sen jälkeen heillä on ollutkin pelkkiä suomenhevosen päiviä, Eeron myötä vieläpä tuplana.


Minulla on ollut ihmisvalinnoissa paljon onnea, mutta monille hevosille sopivien ihmisten löytäminen tuottaa paljon päänvaivaa. Jos ihmiset ovat itselle epäsopivia, kannattaa yrittää etsiä paremmat ihmiset. Monet hevoset joutuvat vaihtamaan ihmisiään jatkuvasti. Silloin joutuu kuitenkin usein muuttamaan uuteen täysihoitolaan, mikä on vaivalloista ja stressaavaa. Virhevalintojen välttämiseksi kannattaakin kiinnittää huomiota ihmisten huolelliseen valintaan. 
 

Minä en ole joutunut etsimään uusia ihmisiä kuin kahdesti. Koska olen onnistunut valinnoissani näin hyvin, voin jakaa neuvoni myös muiden hevosten käyttöön. Ensiksi kannattaa miettiä, mihin tarkoitukseen on ihmistä hakemassa. Etsiikö ihmistä esimerkiksi maastoratsastukseen vai kilpailukäyttöön? Jokainen ihminen on hyvä jossain käytössä, mutta vääränlainen käyttötarkoitus saattaa laukaista periaatteessa mukavassa ihmisessä koko joukon ongelmakäytöstä. Toiseksi, kun on löytänyt potentiaalisia vaihtoehtoja, pitää olla tarkkana luonneasioiden kanssa. Olen sitä mieltä, että valinnat pitää tehdä tunteella. Pieniä rakenteellisia tai koulutuksellisia puutteita sen sijaan voi katsoa läpi sormien. Niiden yli pääsee kärsivällisyydellä, kunhan fiilis on oikea.


Ensimmäisen kerran etsin uutta ihmistä, kun halusin itsenäistyä syntymäkodistani. Silloin löysin mukavan sedän. Parasta hänen luonaan asumisessa oli huippukiinnostava työ. Minun tehtävänäni oli pitää jokirannan perinnebiotoopin kasvillisuus kurissa eli syödä mahdollisimman paljon. Ura oli kuin luotu minulle. Nam. Syömisen lisäksi vedin häntä kärryillä ja sain juosta tosi kovaa. Sekin oli mukavaa. Mutta siinä juoksuhommassa piti mennä pelkkää ravia, mikä oli minusta pidemmän päälle tylsää. Siksi päätin etsiä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pääsisin myös laukkaamaan. Ja silloin löysin nykyiset tätini.


He ilmestyivät syyskuussa katsomaan minua laitumelle. Koska ihmisten valinnassa kannattaa tuoda esille omaa osaamista, minä näytin heille miten ahkerasti osaan syödä. He halusivat kuitenkin nähdä minun myös liikkuvan. Sen takia setä huitoi narulla. Syöminen jäi kesken ja harmitti ja etupäässä nakkelin niskojani. Suostuin kuitenkin ottamaan muutaman laukka-askeleen, vaikka olikin mutaista ja olin paljain varpain. Tädit olivat tyytyväisiä, kun otin hienosti takaosan alle ja pysyin hyvin pystyssä liukkaalla alustalla. 
 

Sitten vein sedän talliin ja jäin käytävälle tutkimaan tätejä tarkemmin. Koska nuorempi täti pyöri ympärilläni kokeilemassa jalkojani ja selkääni, sain tutustuttua häneen rauhassa. Hän vaikutti rauhalliselta ihmiseltä. Lopulta pääsin karsinaan ja sain taas ruokaa. Vanhempi täti tuli kurkkimaan karsinnan kaltereiden välistä. Hän oli hyvin ystävällinen, joten nuuhkin ja pussailin häntä hiukan. Onneksi tädit ymmärsivät, että pidin heitä itselleni juuri sopivina ihmisinä ja heistä tuli minun omia tätejäni.


Siispä toivotan omille tädeilleni ja lukijoille sekä tänään että kaikkina muina päivinä
Hyvää suomenhevosen päivää!

Ensimmäistä kertaa kävelyttämässä omaa tätiä

torstai 5. syyskuuta 2013

Vähemmän on enemmän

Olen mammalomani jälkeen treenannut nuorempaa tätiä puolisentoista kuukautta. Treeni on edelleen osa-aikaista, koska tädin täytyy antaa rauhassa kasvattaa kuntoaan pitkän tauon jälkeen. Nuorempaa tätiä treenaan suunnilleen joka toinen päivä ja sen lisäksi olen pitkästä aikaa päässyt treenaamaan myös vanhempaa tätiä. Projektille on asetettu maltillinen tavoite: Rantakuntoon 2014. Tässä vaiheessa olemme kuitenkin jo edenneet siihen pisteeseen, että olen vienyt nuoremman tädin vierailevien personal trainereiden oppiin. Olen viimeisen parin viikon aikana saanut hyviä neuvoja, mihin asioihin treenitauon jälkeen kannattaa kiinnittää huomiota.

Ensin sain konsultaation hierojalta. Hieronta teki aluksi kipeää, mutta lopulta se oli valtavan rentouttavaa. Eerokin oli jätetty laitumelle, eli sain rauhassa nautiskella. Ristiselkä oli jumissa ja varsinkin vasemmasta lautasesta on lihas hävinnyt. Hierojan mukaan se ei ole mikään ihme. Ensin selkä oli kovilla, kun Eero ei meinannut millään mahtua vatsaan. Nyt taas joudun venyttämään itseni ihan sahapukkiasentoon, että Eero pääsee tissille, ja sekin käy selälle. Jumppaohjeiksi tuli kaikkea sellaista, jossa selkä venyy ja pyöristyy, vatsa menee kurttuun ja takaosa aktivoituu. Eli peruutuksia, väistöjä, puomeja ja mäkiä.
Valahtanut ylälinja
Viime viikolla kävi myös yksi vieraampi valmentajatäti pitämässä tuntia. Hän on vanha tuttu, mutta ei ole vähään aikaan käynyt. Hänkin huomasi, että aiemmat muhkeat peppukurvini ovat ihan hävinneet. Ja nuorempi täti on juuri lukenut sanomalehdestä, että nykyisin iso peppu on muodissa. Siihen kuulemma tiivistyy kysymyksiä rodusta. Aijai. Nyt täytyy tiivistää minunkin uhkea suomalainen rotuni peppulihaksiin ja muistaa vaatia tädeiltä tehokasta pakarajumppaa eikä mitään hölkkäilyä! 
 
Molemmat personal trainer -konsultit ovat olleet sitä mieltä, että tauon jälkeen kannattaa tehdä paljon töitä käynnissä ja antaa lihasten vahvistua rauhassa. Ja että muutenkin kannattaa satsata enemmän laatuun kuin määrään. Vähemmän on enemmän. Pidemmän tauon jälkeen on mahdollisuus aloittaa vähän kuin alusta ja tehdä perusasiat huolella. Positiivisen ajattelun mukaisesti: Taantuma on uusi mahdollisuus! Rapakuntoisen tädin kanssa on hyvä tilaisuus korjata hänen alkukoulutuksessa omaksumansa huonot tavat ja opetella tilalle parempia.

Lisäksi yksi ihan uusi täti kävi veivaamassa nuoremman tädin jalkoja ja laittamassa häntä muutenkin parempaan asentoon minun selässäni. Hänkin sanoi moneen kertaan, että vähemmän on enemmän. Sitä kutsutaan centered ridingiksi. Olen kyllä treenannut tätiä siinä asiassa ennenkin, mutta en pitkään aikaan ole saanut apua keneltäkään. Minusta on itsestään selvää, että ihmisten ratsastuskoulutuksessa tavoitellaan tasapainoa ja irtonaisuutta, mutta sitä on usein vaikea ilmaista heille. Sen sijaan he nykivät, tyrkkivät, kenottavat ja vaikka mitä. Silloin on paha keskittyä tekemään kiemuroita kunnolla. Siksi on hyvä saada konsultaatiota ihmisten viestintää paremmin taitavalta.
Laitumelle olemme muuten saaneet seuraksemme myös mustan tammabestikseni ja hänen tähtipäisen juhannusvarsansa. Syömme bestiksen kanssa välillä ihan turvat yhdessä ja rapsuttelemme toisiamme. Hänen varsansa oli aluksi ujo, koska hän on sen verran Eeroa ja pikkumustaa nuorempi. Mutta parissa viikossa heistä on tullut hyvä poikaporukka. Eero ja pikkumusta ovat edelleen paita ja peppu, mutta välillä Eero kyllästyy painimiseen ja menee rapsuttelemaan tähtipään kanssa.
Bestis ja ujo tähtipää
Pojat