tiistai 23. heinäkuuta 2013

Vihreät niityt – Tädin matkareportaasi Lipicasta, osa I

Tammat varsoineen laitumella
Nuorempi täti tuli eilen viimeinkin kotiin ihan niin kuin vanhempi täti oli minulle edellisenä päivänä sanonut. Ihmeellistä, että vanhempi täti pystyi tietämään sen. Vajavaisuuksistaan huolimatta ihmiset ovat joskus yllättävän fiksuja eläimiä.
Luulen, että minulla taisi olla nuorempaa tätiä vähän ikävä. Olettekos koskaan huomanneet, että ikävä tuntuu hiukan samalta kuin tyhjä vatsa? Siksi monet ihmiset syövät tai juovat suruunsa. Minäkin yritin saada sitä ikävää ja tyhjää pois ahmimalla muttei auttanut yhtään. Päinvastoin tuli entistä huonompi olo. Tädillä ainakin oli ollut kova ikävä minua ja Eeroa. Muuten hän luultavasti olisikin jäänyt reissulleen, koska viihtyi siellä niin hyvin.
Mutta tänään nuorempi täti ilmestyi laitumelle! Olin niin iloinen, että nostin pääni ylös ruoista ja lähdin häntä vastaan. Odottaminen kannatti, sillä hän antoi minulle tervetuliaisiksi heppanamuja ja vadelmia. Eero oli tädin loman aikana kasvanut paljon. Täti mittaili Eeron olevan taas monta senttiä korkeampi kuin lähtiessä. Eero on myös entistä läikikkäämpi, kun varsakarva irtoaa. Tädin mielestä Eero näyttää nyt ihan täpläpeuralta.
Sitten täti kertoi matkastaan. Hän oli ollut viikon ratsastamassa Slovenia-ulkomaassa Lipica- eli Lipizza-nimisessä paikassa. Se muistuttaa kuulemma hiukan minun viimekesäistä lomakohdettani, paitsi että Lipicassa kaikkea on vielä enemmän. Siellä on yli kolme ja puoli sataa hevosta ja yli kolmesataa hehtaaria laidunniittyjä. Ohhoh, miettikää miten paljon syömistä! Täti uskoo, että myös minä ja Eero viihtyisimme siellä hyvin. Kieltämättä kohde kuulostaa viihtyisältä, mutta luulen kyllä jatkossakin lomailevani pelkästään Suomessa. Olen enemmän mieltynyt tummiin oreihin, ja Lipicassa melkein kaikki ovat valkoisia. Kaikkien valkoisten hevosten joukossa ei ollut kuin yksi musta ori, yksi ruunikko tamma sekä ruunikko yksivuotias ori.
Lipicalainen perinnemaisema

Jotkut asiat ovat ulkomailla ihan samanlaisia kuin kotona, toiset taas erilaisia. Esimerkiksi ruoat ja tallit voivat olla erilaisia. Parhaiten ulkomailla selviää, kun suhtautuu uusiin asioihin uteliaasti ja ottaa niistä tarpeen mukaan opikseen. Erilaiset käytännöt ja tavat ovat yleensä muotoutuneet paikalliseen ympäristöön sopiviksi, ja niille on olemassa hyvät perustelut. Lipicassakin hevosperinteellä on 433 vuoden katkeamaton historia, minkä aikana tavat ovat hioutuneet tarkoituksenmukaisiksi.
Pääskyset historiallisella asuinpaikalla
Lipicassa syödään paljon ihan tavallisia ruokia, kuten ruohoa, voikukkaa, apilaa, ohdaketta ja siankärsämöä. Alueelle tyypillisiä ruokalajeja ovat kuitenkin myös eksoottisemmat kasvit kuten laventeli ja lehmus, joka onkin Lipican nimikkokasvi. Lisäksi siellä kasvaa luonnonvaraisena sinimailasta eli alfalfaa, joka täällä meillä päin kasvaa yleensä pelkästään pelletteinä rehusäkeissä. (Mikäli jotakuta kiinnostaa sikäläinen ihmisten ruoka, täti kertoi sen olevan melko samanlaista kuin Pohjois-Italiassa. Keittiössä on kuitenkin pieniä itäeurooppalaisia vivahteita, kuten kaaliraasteen tai kurkun käyttäminen salaattiaineksina sekä peruna tavallisena lisukkeena pääruoalle. Paikalliset viinit ovat kiinnostavia. Täti olikin oikein tyytyväinen myös lomansa kulinaariseen antiin.
Paikallinen perusateria - heinää ja tunnistamattomia kukintoja
Karstialueen tyypillinen ruokalaji - laventeli
Sinimailanen
Lipican täysihoitolarakennukset ovat kuulemma tosi vanhoja ja tyylikkäitä. Niistä vanhin on rakennettu 1705. Jotkut hevoset asuvat vielä perinteisissä pilttuissa, mutta pilttuut korvataan pikapuoliin tavallisilla huoneistoilla eli karsinoilla. Huoneistot olivatkin tosi tilavia, vähän kuin Eeron ja minun nykyinen huoneisto, tai vieläkin suurempia. Huoneistot on erotettu toisistaan kaltereilla, eli hevosilla – myös oreilla – on naapureihinsa näkö- ja turvankosketusyhteys.
Elegantti täysihoitola
Pilttuita
Tallikissoilla on kissanpäivät
Nuoret hevoset ja siitostammat asuvat yöt pihattotalleissa, joissa he saavat kuljeskella vapaina. Hevoset menevät kuitenkin pari kertaa päivässä omille paikoilleen, joihin heillä on pöytiintarjoilu. Samalla ihmiset tarkastavat heidän terveydentilansa ja pesevät liat pois. Päiviksi he menevät laitumille, joissa heillä on tärkeä työ hoitaa suojeltua maisemaa. Sehän on ihan samaa työtä kuin minäkin tein nuorena, joten jos täti muuttaisi Lipicaan ja ottaisi minut mukaansa, minulla olisi ainakin kätevästi ammatti valmiina.
Aamutorkuilla
Kauneudenhoitohetki

Sen sijaan ratsuhevoset eivät Lipicassa ulkoile vapaasti välttämättä ollenkaan. He käyvät kyllä ulkoiluttamassa ihmisiä moneenkin kertaan päivässä. Tämä kuulostaa suomalaisista hevosista oudolta, mutta hevoset olivat hyvin levollisia ja hyvinvoivia. Täti ei esimerkiksi nähnyt hevosten käyttäytyvän stereotyyppisesti. Täti ja hänen ratsastuskaverinsa pääsivät kiertämään tallialuetta myös eläinlääkärin kanssa. Eläinlääkäri kertoi, että hevosilla on terveysongelmia hyvin vähän ja suurin osa hevosista elää 30-vuotiaksi. Hevosten jalat kehittyvät paljolla vapaalla liikunnalla suoriksi ja vahvoiksi. Yksinkertainen ruoka pitää myös ruoansulatuksen kunnossa, eikä ähkyjä ole juuri lainkaan. Vaikka osassa talleja käy turistiryhmiä vähän väliä, hevoset ovat jatkuvasti uteliaita ja seurallisia. Jos ihmiset yhtään pysähtyvät karsinoiden eteen, hevoset tulevat heti tervehtimään.
Hauska tutustua!
"Nuuh. Onko sokeria?"
Lipizzalainen linssilude
*****
Viimeisenä matkapäivänään täti kuuli surullisen uutisen, että yksi täysihoitolamme hevosista oli laitumella saanut jalkaansa pahan murtuman. Kukaan ei tiedä, mitä tarkalleen on tapahtunut, koska lauma oli elänyt sopuisasti yhdessä jo monta viikkoa. Eläinlääkäri ei voinut auttaa muuten kuin nukuttamalla hänet ikiuneen. Minä ja täti uskomme, että hän on nyt oikein kauniissa ja ihanassa paikassa. Toivotamme hänelle hyvää matkaa vihreille niityille ja hänen ihmisilleen paljon voimia!
Herra on minun paimeneni,
ei minulta mitään puutu.
Hän vie minut vihreille niityille,
hän johtaa minut vetten ääreen,
siellä saan levätä.
Ps. 23:1-2

torstai 18. heinäkuuta 2013

Cityhevosia

Koska nuorempi täti on ulkomailla, olen miettinyt millainen paikka se ulkomaa oikein mahtaa olla. Ainakin se on kaukana. Minäkin olen käynyt aika kaukana. Esimerkiksi kilpailuissa, joihin piti matkustaa trailerilla pari tuntia, mutta se ei vielä ollut ulkomaa. Ja pienenä olen matkustanut synnyinkodistani Keski-Suomesta tänne varsinaiseen Suomeen, mutta sekin oli Suomea ihan koko matkan.
Täysihoitolassani on kuitenkin kansainvälinen ilmapiiri, koska monet tallikavereistani ovat maahanmuuttajia. He ovat siis tulleet ulkomaasta. Siispä selvisi, että ulkomaa ei olekaan mikään yksi paikka vaan niitä on monta. Ajatella. Yksi tallikaveri on Unkarista, aika moni Saksasta ja yksi muutti vasta pari kuukautta sitten Ruotsista. Yleensä hevosilla maahanmuuttajien integraatio tapahtuu luontevasti, eikä pahoja kulttuurisia yhteentörmäyksiä pääse syntymään.
Kaikki ulkomaat ovat vähän erilaisia. Nuorempi täti on lomallaan sellaisissa ulkomaissa kuin Italia ja Slovenia. Tallikaverit eivät tienneet niistä mitään. Täti on onneksi ottanut paljon kuvia, niin te lukijatkin pääsette hiukan selville, millaista niissä ulkomaissa on.
Italia on tädille tuttu paikka ennestään. Hän on käynyt siellä monta kertaa ja asunutkin vähän aikaa. Hänen mielestään siellä parasta on ruoka ja hevosmessut. Messuilla molemmat tädit ovat käyneet yhdessäkin, ja olen saanut sieltä tuliaisiksi esimerkiksi maailman noloimmat hiuslisäkesuitset, joista olen aikaisemmin kertonutkin. Tosin olen saanut sieltä myös ihan käyttökelpoisia tavaroita.
Tällä kertaa täti on lomaillut Milanossa. Se on suuri kaupunki, joka tunnetaan parhaiten yhtenä maailman tärkeimmistä muoti- ja designkaupungeista sekä shoppailupaikkana. Täti ei kovasti välitä shoppailusta, joten sikäli Milano ei ole hänelle mikään top-lomakohde. Mutta siellä on myös paljon muuta nähtävää ja varsinkin syötävää. Lisäksi tädin mielestä on hauska tarkkailla ihmisiä, joten hän tarkkailee mielellään myös shoppailevia ihmisiä.
Via della Spiga
Galleria Vittorio Emanuele
Voisi ajatella, että suurkaupungissa ei ole hevosia ollenkaan. Kaupungilla kuljeskellessaan täti onnistui kuitenkin bongaamaan hevosia siellä täällä. Tässä kooste milanolaisista hevosista:
Pukkilaukkaa Fendin näyteikkunassa
Fendin hevosteema jatkuu
Hermesin sisustustekstiilejä
Aiemmin täti on nähnyt Hermesin ikkunassa ratsastussaappaat 15 000 €. Nyt niitä ei näkynyt. Lienevät huvenneet kuin kuumille kiville.
Taiteilijantarvikkeita Breralla
Uupuneiden sotaratsujen parkkipaikka
Piazza Missori
Ihkaelävä hevonen. Paikallinen Heikki & Nuppu.
Giardini Pubblici Indro Montanelli

Sillä aikaa kotona

Meidän pieni laumamme pääsi pari päivää sitten uudelle laitumelle. Se onkin oikein herkullinen laidun, koska siellä kasvaa heinän lisäksi myös kauranoraita. Minä tietysti ahmin ruokaa niin suurella innolla, että loppujen lopuksi olin ihan ähkypuhku enkä pystynyt syömään enää yhtään lisää.
Lukijavisa: Kuka näistä muistuttaa eniten minua?
Kun vanhempi täti tuli katsomaan meitä, minä vain roikottelin päätäni ja menin välillä makaamaankin. En tosin pystynyt makaamaan, saati piehtaroimaan, koska jompikumpi varsoista tuli heti häiritsemään. Täti huolestui aika tavalla, että olen kipeä. Täysihoitolan isäntä ja emäntä kävivät kuuntelemassa, kuuluvatko suolistoäänet normaalisti. Onneksi kuuluivat. Sitten minut vietiin talliin ja yritettiin saada juomaan. En halunnut edes juoda, koska vatsa oli niin täynnä. Täysihoitolan emäntä kävi hiukan juoksuttamassa minua kentällä. Aidanvierustojen hiirenvirnoja ja muita herkkuja katsellessa nälkä alkoikin taas jo hiukan heräillä. Ja iltapalaksi tarjoiltu melassi-greenline-vihersmoothie maistuikin jo ihan hyvin. Siitä ihmiset päättelivät, että olen ihan kunnossa.
Lisäksi olen hiukan mököttänyt vanhemmalle tädille, koska hän tulee joka päivä yksin. Nuorempi täti ei ole vielä koskaan ollut näin pitkään pois. Onneksi nyt hänen lomaansa on jäljellä enää niin vähän, että päivät pystyy jo laskemaan kavioilla.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Keveys

Nuorempaa tätiä ei ole näkynyt moneen päivään. Olemme Eeron kanssa hiukan ihmetelleet sitä. Vaikka totta puhuen nuoremman tädin puuttuminen ei ole häirinnyt meitä ollenkaan niin paljon kuin paarmat. Huis-huis-pois! Vanhempi täti on kuitenkin käynyt katsomassa meitä ja hän selitti, että nuorempi täti ei ole hävinnyt maailmasta vaan että hän on ulkomailla lomailemassa. 
Minä en tiedä ulkomaista mitään, koska en ole koskaan ollut pois kotimaasta. Nuorempi täti varmasti kertoo ulkomaista myöhemmin tarkemmin. Vanhempi täti kuitenkin kertoi sen verran, että nuorempi täti on paikassa, jossa on tosi paljon valkoisia hevosia.
Siellä on kuulemma oikein viihtyisää ja leppoisaa. Aamupäivä kuluu tallilla ja ratsastamassa, ja loppupäivä on pelkkää joutenoloa. Paitsi illalla pitää muistaa mennä illalliselle. Siellä päin maailmaa sanotaan ”dolce far niente” eli ihana joutilaisuus. Koska tädit kustantavat minun ja Eeron täysihoidon, on minunkin mielestäni ihan kohtuullista, että hekin saavat olla välillä ainakin puolihoidossa, nauttia olostaan ja ottaa kevyesti. Työn ja arkisen kiireen vastapainona keveys ei ole yhtään niin sietämätöntä niin kuin yksi setä on kirjassaan pohtinut.
Ratsastuksessa keveys on tavoiteltava asia. Vaikka ratsastuksen keveys syntyy paljon tiedosta, taidosta ja vuosikausien työstä, on toisilla hevosilla siihen paremmat edellytykset kuin taas joillain toisilla. Esimerkiksi minä lähes seitsemänsataakiloisena tukkihevosten jälkeläisenä en luonnostani ole kovin kevyt. Minun ja tätien täytyy keveyden eteen nähdä paljon enemmän vaivaa kuin vuosisatoja pelkästään ratsastukseen jalostettujen hevosten. Keveyden saavuttaminen voi joskus olla aika raskastakin.
Me hevoset olemme kuitenkin sen verran herkkiä eläimiä, että reagoimme ratsastajan tunnetiloihin ja lihasmuistissa oleviin asioihin. Jos ratsastaja on tottunut ratsastamaan itsensä helposti ja ilmavasti kantavalla hevosella, raskaampikin hevonen alkaa hänen kanssaan liikkua kevyemmin. Koska lipizzalaiset valkoiset hevoset ovat erityisen kevyitä ja ilmavia, nuorempi täti toivookin tuovansa minulle tuliaisiksi hiukan lisää keveyttä. Tädit ovat nimittäin luvanneet, että kun nuorempi täti palaa lomaltaan myös minä pääsen takaisin töihin. Sitä onkin jo odotettu.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Kesäkuulumisia

Nuorempi täti on ollut sen verran kiireinen, ettei ole ehtinyt kirjoitella kuulumisia. Onneksi hän on kuitenkin käynyt tallilla puuhastelemassa melkein joka päivä. Puuhastelu on kuitenkin tärkeämpää kuin puuhastelusta kirjoittaminen, eikös vain? 
Meilläkin on ollu kiire syödä
Viimeisen viikon ja parin päivän kuulumiset ovat tiivistetysti tässä:
Jalkahoitajasetä kävi taas tarkistamassa Eeron jalat. Hän sanoi, että jumppa on tuottanut tulosta ja jänteet ovat venyneet. Porttikielto kentälle on kuitenkin edelleen voimassa. Eeron jalkoja venytellään edelleen pari kertaa viikossa. Se onkin alkanut sujua hyvin, ja Eero nostaa jalat melkein itse. Tädit ovat tyytyväisiä, että Eero on jumppaamisen myötä tottunut jalkojen nosteluun ja käsittelyyn heti pienestä pitäen.
Venytellyt säihkysääret
Minä olen vihdoinkin saanut hieman omaa aikaa. Kävin parina päivänä vanhemman tädin kanssa kävelemässä tallin pihalle ja takaisin, kun Eero jäi nuoremman tädin kanssa laitumelle. Sain myös pysähtyä syömään apiloita. Tällä kertaa Eero pysyi turvassa sähköpeikoilta ja kaikki sujui oikein hienosti. Hankalinta oli päästä portista ulos ilman pikkumustaa, joka seurasi minua ihan hännässä kiinni. Pikkumusta on selvästi ottanut lauman johtajaorin tehtävät harteilleen ja yrittää pitää lauman koossa.
Yhtenä päivänä Eero ja minä veimme molemmat tädit pienelle kävelylenkille. Eero on selvästi tullut minuun ainakin ruokahalun suhteen, koska hän etsi matkan varrelta ahkerasti syötävää. Kun nuorempi täti ei päästänyt häntä syömään ja käski kävellä eteenpäin, Eero kiukutteli. Kiukutellessaan hän esittää hienoja espanjalaisen käynnin ja passagen askelia sekä pieniä levadeja. Täti vain oli tosi tylsä eikä ollut huomaavinaankaan niitä. Karsinaan mennessä minä jotenkin epähuomiossa astuin vanhemman tädin varpaille. Tilanne ei vaikuttanut kovin pahalta, koska minähän olin edelleen paljain varpain. Kotona hän kuitenkin huomasi, että yksi varvas oli tosi kipeä ja siitä oli kynsi irronnut. Kurja juttu, koska en yhtään tarkoittanut satuttaa tätiä ja nyt häntä ei voi viedä kävelylle.
Jiihaaa!
Poinks!

Täyttä vauhtia
Eero on kasvanut paljon. Noin kolme viikkoa sitten nuorempi täti mittasi hänen olevan itseään napaan asti. Nyt Eero on jo monta senttiä yli navan. Myös varsakarva on alkanut irrota. Pojat näyttävät nyt siltä, kuin heillä olisi supersankarinaamiot silmillä. Pikkumusta on jo ennestään niin musta, että hänessä karvanvaihtoa ei juuri huomaa kuin karvan pituudesta. Eerossa taas on tummia pilkkuja siellä täällä. On jännittävää nähdä, tuleeko hänestä vaalean vai ihan tavallisen ruunikko. Silmänympärykset ja turpa ovat nyt suunnilleen kaakaon väriset eli melko vaaleat. Korvissa, otsassa ja kaulassa puolestaan on lähes mustia läikkiä.
Supersankarit naamioissaan
"Aijai, aika hyvä rapsupaikka siinä!"
Minä olen taas pitkästä aikaa kiinnostunut oreista. Tai paremman puutteessa naapurilaitumen ruunista. Luulin jo, että uroshevoset ovat minun kohdallani ihan ollutta ja mennyttä. Silloin kun Eero oli vielä mahassa, olo oli niin tukala, ettei todellakaan tullut mieleen lirkutella kenenkään kanssa. Eeron syntymän jälkeen kiimoja on ollut pari, mutta niitäkään ei ole huomannut muusta kuin Eeron löysästä vatsasta. (Maitoon kuulemma tulee silloin hormoneja, jotka tekevät varsalle ripulin. Mistä ne sinne maitoon joutuvat? Kuulostaa taas ihan ufojutulta.) Mutta tällä viikolla näin naapuriruunat ihan uusin silmin. Keskeytin jopa syömisen ja lähdin tervehtimään, jos joku heistä lähestyi aitaa. Eerokin pääsi samalla tutustumaan heihin ja osoittamaan kovalla suun aukomisella olevansa kohtelias lapsi.  Hörhörhör.Hörhöttelin ja pissailin jopa valkoiselle ruunalle, vaikka ennen en ole voinut sietää häntä. Vielä on kesää jäljellä!
Pian tervehtimään miesvieraita
"Moi!"
(Ylävasemmalla Eero tutustuu kameraan)
"Moi sullekin! Ei haittaa enää yhtään, että olet valkoinen."
Kohtelias lapsi aukoo suutaan