Temppuilua

Viime maanantaina kävin jälleen ulkoiluttamassa nuorempaa tätiä kilpailuissa. Mukana oli myös täysihoitolan emännän tamma. Olemme tähän asti suhtautunet toisiimme hyvin varauksellisesti ja aluksi näytimme kopissa aika happamilta. Voitte varmaan itsekin kuvitella, miten ikävää on joutua ahtaaseen tilaan epäilyttävän tyypin kanssa. Mutta kuten tavallista yhteinen automatka teki meistä lähes sydänystäviä. Perillä kilpailupaikalla jouduin jatkuvasti huutelemaan ja kyselemään, missä hän on ja mikä boogie. Tädin mielestä siinä oli se hyvä puoli, etten huudellut kaikille ja koko ajan kuten edellisissä kilpailuissa. Ja ehdin kuitenkin keskittyä riittävästi myös pääasiaan eli tädin kuljettamiseen.

Verryttelyssä oli paljon kaikkea outoa, esimerkiksi fasaaneja. Fasaanit pitävät hirveän kovaa ääntä. Ellei olisi näin tarkka kuin minä, voisi niiden rääkäisyjä luulla gepardileijonien karjahduksiksi. Kokeneena luonnontuntijana hoksasin kuitenkin nopeasti, että ääni tuli vaarattomista linnuista ja pystyin rauhassa paneutumaan tädin verryttelyyn. Tavoitteena oli valmistella täti huolella radan temppuihin eli saada hänet rennoksi, hyvään tasapainoon ja olemaan vetämättä ohjista, jotta pääsisin liikkumaan irtonaisesti eteen.

Tällä kertaa kyseessä oli oikea temppurata. Olen edellisen kerran mennyt tätä ohjelmaa puolisentoista vuotta sitten. Silloin se tuntui tosi vaikealle. Täti ei millään meinannut pysyä niin tasapainossa, että vaikeiden temppujen suorittaminen olisi ollut sujuvaa. Nyt olimme kokeilleet rataa jo etukäteen kotona, ja olikin mukava huomata, ettei se tuntunut enää vaikealta. Täti siis kehittyy pikkuhiljaa! Siksi pystyin lähtemään kisaradallekin luottavaisesti ja rentona.

Kilpailusuoritus sujui mielestäni kokonaisuutena mukavasti, vaikka pari pientä rikettä mahtui mukaan. (Radan kulun pystyy seuraamaan melko hyvin näistä estekuskin ottamista hienoista kuvista. Alussa ja lopussa mukana on myös kaverihevosia.) Esimerkiksi ensimmäisessä keskiravissa täti joutui niin pois balanssista, että minä lähdin laukkaamaan. Ja sen takia toinenkin keskiravi jäi melko varovaiseksi. Lisäksi toisessa siirtymisessä keskilaukasta harjoituslaukkaan täti jäi vetämään ohjasta ja minä putosin pariksi askeleeksi raville. Sen sijaan ohjelman kohokohdat menivät hienosti. Ensimmäinen takaosakäännös oli niin loistelias, että tuomari antoi siitä jopa 7,5. Myös ympyräkaaret vastalaukassa sujuivat hienosti 6,5 arvoisesti. Positiivista oli se, että täti oli tällä kertaa aika rento kuljetettava ja minä pystyin olemaan tyytyväinen ja keskittynyt.

Olen ylpeä, että tällaiset tukkihevosille ja tätiratsastajille melko vaikeat temput tuntuvat nykyisin helpoilta. Haluan nyt kuitenkin ihan erityisesti mainita, että temppuilu ei ole treenaamisen pääasia. Paljon tärkeämpää kuin temppuilla hampaat irvessä on säilyttää rentous, notkeus ja tasapaino. Kun niitä harjoittelee sitkeästi päivästä toiseen, alkavat temputkin jossain vaiheessa sujua kuin itsestään. Ne toimivat kuitenkin hyvinä mittareina perusratsastuksen edistymisestä. Siksi on välillä mukava kokeilla, onnistuuko joku aiemmin mahdoton temppu. Esimerkiksi viime viikon valmennuksessa harjoittelimme takaosakäännöksiä, kun valmentaja käski nostaa laukan ja jatkaa kääntämistä. Niinpä sain vietyä tädin muutaman askeleen piruettia. Vuosi sitten se ei olisi onnistunut. Nytkin se tuntuu vaikealta, mutta alkaa varmasti sujua harjoittelun myötä.

Huomenna onkin edessä ihan toisenlaiset koitokset, kun menen estekuskin kanssa estekilpailuihin. Jännittävää!