maanantai 14. huhtikuuta 2014

Kilpaeläimen paluu

Lauantai alkoi kerrassaan loistavasti: Sain ruokaa ekana! Parasta!

Tavallisesti minut ruokitaan vasta viimeisenä, koska asun käytävän viimeisessä huoneistossa. Odottelu on usein vähän harmittavaa, ja joudun nakkelemaan niskojani. Mutta nyt palvelu oli kerrankin ensiluokkaisen kohdallaan. Tämän takana oli se, että oli minun päiväni Erittäin Tärkeänä ja Kunnianarvoisana Kilpaeläimenä. Hiii-hi-hi-hiiii!
Kunnianarvoisa Kilpaeläin suuressa maailmassa
Kilpaeläimenä olemiseen liittyi sekin, että myös tädit tulivat ihan samaan aikaan aamuruoan kanssa. Vanhempi täti alkoi heti pakata minun tavaroitani, ja nuorempi täti taas ryhtyi puunaamaan minua. Jalat ja häntä oli pesty jo edellisenä iltana, mutta täti harjasi huolella ja teki minulle kampauksen. Minä olen aina antanut hänelle täysin vapaat kädet kampausten suhteen, sillä hän tuntee minun tyylini ja osaa korostaa parhaita piirteitäni. Tällä kertaa hän teki harjaani verkkokampauksen, mikä on minusta klassisen tyylikäs valinta. Otsaletin teon täti jättää yleensä kisapaikalle, jossa sen saa kätevästi tehtyä trailerissa jos odotellessa on aikaa. Tällä kertaa ei ollut, eli sain hulmutella otsatukkaani vapaana. Häntälettiäkään ei tällä kertaa saanut aikaiseksi, koska minun häntäni on kuulemma kuin pulloharja eikä pysy letillä. (No hei, tädillä itsellään ei ole häntää lainkaan! Hänenä olisin hiljaa.) Joka tapauksessa olin siis suorastaan hätkähdyttävän kauniina valmis lähtemään maailmalle.

Klassinen kampaustyyli kestää ajattoman aistikkaana
vuodesta toiseen. Tässä poiminta mallistosta Kesä 2010.
Sitten minulle puettiin toppatöppöset ja pehmustettu riimu. Viimeistään niistä tietää, että ollaan lähdössä reissuun ja yleensä siinä kohtaa pääsee myös jännäkakka. Lähdin taluttamaan nuorempaa tätiä kohti kuljetuskoppia. Ihan viime metreillä ajattelin kuitenkin viedä hänet sittenkin kopin ohi tarhaan, mutta hän jäi roikkumaan ja vetämään narusta niin pahasti, että oli pakko kääntyä. Kun en muuallekaan päässyt, vein tädin suoraan sisään koppiin. Mitäpä siinä vitkastelemaan. Kopista täti ei pääse helposti karkuun, ja niinpä hänellä on aina hyvää aikaa syöttää minulle nameja. Minulle tarjoiltiin myös verkkosäkillinen heinää, vaikka aamiaisesta ei ollut kulunut kuin hetki. Tämä on ehdottomasti kilpaeläimen elämän parhaita puolia.

Tädin maanläheinen pukeutuminen
rikkoo kilpaeläimen eleganssin
Sitten lähdettiin liikkeelle. Ajamassa oli setä, joka on vanhemman tädin mies. Hän on oikein hyvä yksityiskuljettaja, koska hän ajaa tasaisesti. En ollut koskaan aikaisemmin ollut juuri tässä trailerissa, eikä siellä edes haissut yhtään hevoselle. Se onkin hankittu ihan pelkästään minun ja Eeron yksityiskuljetuksia varten. (Koska olen kuitenkin avomielinen, voin kyllä jatkossa luvata kyydin myös kivoille kavereille. Ottakaa yhteyttä täteihin.) Matka sujui tälläkin kertaa mukavasti.

Mammaloman takia on kulunut puolitoista vuotta siitä, kun olen viimeksi ollut kilpaeläimenä. Sen tähden olin aika tohkeissani. Edellisellä kerralla en sitä paitsi ollut vielä edes tällainen julkkis kuin nykyisin. Aloin huudella joka kerta, kun vauhti hiljeni. Ajattelin hyvissä ajoin ilmoittaa kaikille muille, että olen tulossa. Ettekö te tiedä, kuka minä olen! Koska kopista ei näe kunnolla ulos, tuli vahingossa huudeltua myös huoltoaseman pihalla ja liikennevaloissa. Mutta tiesivätpähän sitten niissäkin paikoissa, että Erittäin Tärkeä Kilpaeläin oli liikkeellä. Kun pääsimme kilpailupaikalle, en millään malttanut odottaa ulospääsyä. Hirnumisen lisäksi aloin kuopia. Halojaa, halojaa! Toimintaa! Tuntui, että nuoremmalla tädillä kului ikuisuus vaihtaa vaatteet.

Lopulta pääsin ulos tervehtimään kaikkia toisia hevosia. Tätien mielestä oli rasittavaa, että pyörin joka suuntaan ja huutelin kaikille. Minusta taas oli rasittavaa, että he laittoivat satulaa, kun minulla oli tärkeä edustustehtävä kesken. Sitten nuorempi täti kiipesi kyytiin ja alkoi häiritä minun kilpaeläimenä oloani vielä ratsastuskuvioilla. Kyllä on kummallista, kun ei saa rauhassa keskittyä tärkeisiin asioihin!

Hetkittäin muistin kyllä senkin, että kilpaeläimenä olemiseen kuuluu myös tädin kuljettaminen kauniisti. Verryttelyssä onnistuin siinä hetkittäin oikein hyvin. Sitten pääsin radalle ja ajattelin esitellä osaamistani parhaimmillaan. Ties vaikka ihania oreja olisi katsomassa! Koska olen nyt lähiaikoina työllä ja vaivalla saanut tädin oppimaan keskiravilävistäjät, ajattelin näyttää niitä. Täti vänkäsi kyydissä, että eikun loiva kiemura, ja koko hieno liike meni ihan pilalle. Minkäs teet. Muutenkin ravissa olisin halunnut mennä paljon kovempaa kuin täti. Siksi hän jäi ikävästi ohjiin roikkumaan, enkä päässyt liikkumaan niin letkeästi kuin olisin osannut. Jatkoin kuitenkin urheasti eteenpäin, ja laukkaohjelmassa pääsimmekin parempaan yhteisymmärrykseen.

Kaiken kaikkiaan olen ihan tyytyväinen tädin ja minun kilpailusuoritukseen. Vaikka tätiä jännitti, hän ei kuitenkaan ollut ihan kokonaan jumissa. Hän jopa muisti hengittää muutaman kerran radan aikana. (Hengittämättömät ihmiset ovat tavallinen kilpaeläimiä kohtaava ongelma. Jos kyydissä oleva ihminen ei hengitä, joutuu koko ajan olemaan varuillaan, ettei hän kopsahda tajuttomana maahan. Silloin ei tietenkään voi liikkua kuin hitaasti ja varovaisesti eikä pääse yhtään näyttämään loistokkaita liitoaskelia.) Suoritus ei ollut ollenkaan maksimitasollamme muttei huonokaan. Parhaimmat pätkät olivat selvästi parempia kuin aikaisemmissa kilpailuissamme, vaikka väliin tulikin hiukan erimielisyyttä vauhdista ja suunnasta.

Täti luki suorituksen jälkeen jotain paperia. Häntä nauratti kovasti, kun toisessa paperissa luki: ”Laukka välillä yllättävänkin sujuvaa.”Näköjään kaikki eivät tiedä, että tukkihevoset voivat olla näin näppäräjalkaisia kilpaeläimiä kuin minä. Vielä kun saan tädin täyteen kilpailukuntoon, minun laukkani lyö ällikällä kaikki!

Sitten olikin aika lähteä kotiin. Kotona oli päivän toinen tähtihetki aamiaisen lisäksi, kun pääsin viemään tädin ulos syömään. Ruohoa pilkisteli jo sieltä täältä, aurinko paistoi ja iso parvi kurkia kaarteli taivaalla. Vaikka kilpaeläimenä oleminen onkin mukavaa vaihtelua, on tavallinen arki silti parasta!

2 kommenttia:

  1. Onneksi sun täti muistaa hengittää. Yksi toinen täti ei muista. Siksi radalla mennään meillä hyvin hitaasti. Tädin kun ei ole hyvä pudota, luut voivat mennä rikki :) Terveisin Lotta ja täti

    VastaaPoista
  2. No tätikin muisti vetää henkeä vasta keskiravin jälkeen. Siihen mennessä oli ollut jo alkutervehdys ja loiva kiemura. On se hyvä, että kilpaeläimet sentään ovat huomaavaisia eivätkä ota riskejä pyörtyilevien tätien kanssa :)

    VastaaPoista