Viime
maanantaina kävin jälleen ulkoiluttamassa nuorempaa tätiä
kilpailuissa. Mukana oli myös täysihoitolan emännän tamma. Olemme
tähän asti suhtautunet toisiimme hyvin varauksellisesti ja aluksi
näytimme kopissa aika happamilta. Voitte varmaan itsekin kuvitella,
miten ikävää on joutua ahtaaseen tilaan epäilyttävän tyypin
kanssa. Mutta kuten tavallista yhteinen automatka teki meistä lähes
sydänystäviä. Perillä kilpailupaikalla jouduin jatkuvasti
huutelemaan ja kyselemään, missä hän on ja mikä boogie. Tädin
mielestä siinä oli se hyvä puoli, etten huudellut kaikille ja koko
ajan kuten edellisissä kilpailuissa. Ja ehdin kuitenkin keskittyä riittävästi myös
pääasiaan eli tädin kuljettamiseen.
Verryttelyssä
oli paljon kaikkea outoa, esimerkiksi fasaaneja.
Fasaanit pitävät hirveän kovaa ääntä. Ellei olisi näin tarkka
kuin minä, voisi niiden rääkäisyjä luulla gepardileijonien
karjahduksiksi. Kokeneena luonnontuntijana hoksasin kuitenkin
nopeasti, että ääni tuli vaarattomista linnuista ja pystyin
rauhassa paneutumaan tädin verryttelyyn. Tavoitteena oli valmistella
täti huolella radan temppuihin eli saada hänet rennoksi, hyvään
tasapainoon ja olemaan vetämättä ohjista, jotta pääsisin
liikkumaan irtonaisesti eteen.
Tällä
kertaa kyseessä oli oikea temppurata.
Olen edellisen kerran mennyt tätä ohjelmaa puolisentoista vuotta
sitten. Silloin se tuntui tosi vaikealle. Täti ei millään
meinannut pysyä niin tasapainossa, että vaikeiden temppujen
suorittaminen olisi ollut sujuvaa. Nyt olimme kokeilleet rataa jo
etukäteen kotona, ja olikin mukava huomata, ettei se tuntunut enää
vaikealta. Täti siis kehittyy pikkuhiljaa! Siksi pystyin lähtemään
kisaradallekin luottavaisesti ja rentona.
Kilpailusuoritus
sujui mielestäni kokonaisuutena mukavasti, vaikka pari pientä
rikettä mahtui mukaan. (Radan kulun pystyy seuraamaan melko hyvin
näistä estekuskin ottamista hienoista kuvista.
Alussa ja lopussa mukana on myös kaverihevosia.) Esimerkiksi
ensimmäisessä keskiravissa täti joutui niin pois balanssista, että
minä lähdin laukkaamaan. Ja sen takia toinenkin keskiravi jäi
melko varovaiseksi. Lisäksi toisessa siirtymisessä keskilaukasta
harjoituslaukkaan täti jäi vetämään ohjasta ja minä putosin
pariksi askeleeksi raville. Sen sijaan ohjelman kohokohdat menivät
hienosti. Ensimmäinen takaosakäännös oli niin loistelias, että
tuomari antoi siitä jopa 7,5. Myös ympyräkaaret vastalaukassa
sujuivat hienosti 6,5 arvoisesti. Positiivista oli se, että täti
oli tällä kertaa aika rento kuljetettava ja minä pystyin olemaan
tyytyväinen ja keskittynyt.
Olen
ylpeä, että tällaiset tukkihevosille ja tätiratsastajille melko
vaikeat temput tuntuvat nykyisin helpoilta. Haluan nyt kuitenkin ihan
erityisesti mainita, että temppuilu ei ole treenaamisen pääasia.
Paljon tärkeämpää kuin temppuilla hampaat irvessä on säilyttää rentous, notkeus ja tasapaino. Kun niitä harjoittelee sitkeästi päivästä
toiseen, alkavat temputkin jossain vaiheessa sujua kuin itsestään.
Ne toimivat kuitenkin hyvinä mittareina perusratsastuksen
edistymisestä. Siksi on välillä mukava kokeilla, onnistuuko joku
aiemmin mahdoton temppu. Esimerkiksi viime viikon valmennuksessa
harjoittelimme takaosakäännöksiä, kun valmentaja käski nostaa
laukan ja jatkaa kääntämistä. Niinpä sain vietyä tädin
muutaman askeleen piruettia. Vuosi sitten se ei olisi onnistunut.
Nytkin se tuntuu vaikealta, mutta alkaa varmasti sujua harjoittelun
myötä.
Huomenna
onkin edessä ihan toisenlaiset koitokset, kun menen estekuskin
kanssa estekilpailuihin. Jännittävää!